This song keeps speaking to me year after year. I wish we had more love for one another in this world and that we would be more inclined to sharing what blessings we have had. Take a few minutes to listen to the song and maybe you can find it in you to take a step forward and help someone in need.
As I am taken by the message of the song, I am amazed about the talent that this one family holds. They are all siblings and they all have such unique voices and personalities. What an amazing way to share what you have, give it to the world for a good cause, rise to the occasion and innovate and move hearts. Enjoy.
perjantai 8. tammikuuta 2010
torstai 7. tammikuuta 2010
Nainen - äiti
Aika kiirii, päivät vaihtuu uusiin, vuosi vaihtuu, minä vanhenen. Tuntuu kuin vaeltaisin eksyksissä, vailla päämäärää, hapuillen ja etsien itseäni. Missä minä olen ja kuka minä olen? Miksi minusta tuntuu etten saa kiinni unelmistani, miksi ne karkaavat ulottumattomiini?
Nainen tässä ajassa voi kokea valtavia paineita suoriutumisestaan elämässä. Olemme kuuluttaneet tasa-arvon perään kiivaasti ja taistelleet asemastamme yhteiskunnassa ja vajaassa 100 vuodessa olemme mullistaneet naisen aseman ylösalaisin. Jaksammeko nyt kantaa iettämme?
Länsimaisessa kulttuurissa elää yhä enemmän naisia, jotka vetävät itsensä äärirajoille saavuttaakseen "unelman" nousujohteisesta urasta, perheestä ja iätikestävästä kauneudesta. Tällä hetkellä keskellämme elää paljon keski-ikäisiä naisia, jotka jahtasivat unelmaa, saavuttivat sen ja maksoivat siitä oman terveytensä. Masennus ja burnout lähentelevät jo kansantaudin leimaa. Nuoret naisemme masentuvat jo ennen kuin pääsevät vauhtiinkaan, koska tavoitteet, odotukset ja paineet ovat liian korkealla.
Näyttää siltä, että miehen ja naisen roolit ovat monessa perheessä kääntyneet väärinpäin. Miehet eivät kanna vastuuta asioista, joista heidän perheen päänä kuuluisi kantaa. Usein naiset eivät anna miehilleen tilaisuutta ottaa vastuuta ja yrittävät suoriutua kaikesta itse. Avioliittoa ei kunnioiteta tavalla, jolla Jumala tarkoitti meidän kohtelevan liittoa. Tämän vuoksi meillä on myös paljon naisia, jotka koettavat olla sekä äitejä että isiä lapsilleen.
Henkilökohtainen kriisini kohdistuu kaikkeen tähän. Olen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka koettaa selvitä arjen haasteista ja löytää samalla oman kutsumuksensa. Viime viikkoina minusta on tuntunut, että olen oman elämäni vanki. Minun unelmani työstä lasten ja nuorten sekä naisten parissa tuntuvat karkaavan sillä hetkellä, kun palaan pilvilinnasta takaisin maan päälle ja totean olevani sidottu lapseeni ja kotiini. Ei sillä ettenkö pääsisi kodistani ulos, mutta minä joudun jatkuvasti sen tosiasian eteen, että en jaksa yhtään ylimääräistä vastuuta kuin mitä jo nyt kannan äitinä. Opiskelu ja äitiys yksin on niin kuluttavaa, että ajoittain tuntuu, että en jaksa enää hetkeäkään. Olen ajanut itse itseni nurkkaan, josta en pääse pakenemaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että en pysty hengittämään omassa elämässäni.
Olen valtavan ylpeä lapsestani sekä itsestäni äitinä ja rakastan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta. Siksi tuntuu hirveältä sanoa, että se ei yksinkertaisesti siltikään tunnu riittävän minulle! Onko minuun niin ohjelmoitu käsitys menestyvästä naisesta, että minä unelmoin tärkeästä urasta, vaikutusvallasta ja menestyksestä? En tarkoita menestyksellä tässä rahaa vaan minä haluan vaikuttaa asioihin, tehdä jotakin tärkeää, olla aikaansaava ja avuksi toisille.
Kuitenkin jokin hiljainen ääni sisälläni sanoo, että asenteeni on väärä. Ei ole oikein tuntea itseään epäonnistuneeksi, vaikka elämäni ei juuri nyt vastaisikaan pilvilinnaani. Minä yritän turvautua Raamattuun ja etsiä, mitä siellä sanotaan naisesta ja naisen asemasta. En kuitenkaan tunnu löytävän tyydyttävää vastausta huutavaan tyhjyyteeni. Olen kuin autiomaassa kuolemaisillani, keidasta ei ole näkyvissä, kieli tarttuu kuivaan kitalakeen, näännyn hiljalleen pois, jollen saa vettä. Unelma kuolee.
Nainen tässä ajassa voi kokea valtavia paineita suoriutumisestaan elämässä. Olemme kuuluttaneet tasa-arvon perään kiivaasti ja taistelleet asemastamme yhteiskunnassa ja vajaassa 100 vuodessa olemme mullistaneet naisen aseman ylösalaisin. Jaksammeko nyt kantaa iettämme?
Länsimaisessa kulttuurissa elää yhä enemmän naisia, jotka vetävät itsensä äärirajoille saavuttaakseen "unelman" nousujohteisesta urasta, perheestä ja iätikestävästä kauneudesta. Tällä hetkellä keskellämme elää paljon keski-ikäisiä naisia, jotka jahtasivat unelmaa, saavuttivat sen ja maksoivat siitä oman terveytensä. Masennus ja burnout lähentelevät jo kansantaudin leimaa. Nuoret naisemme masentuvat jo ennen kuin pääsevät vauhtiinkaan, koska tavoitteet, odotukset ja paineet ovat liian korkealla.
Näyttää siltä, että miehen ja naisen roolit ovat monessa perheessä kääntyneet väärinpäin. Miehet eivät kanna vastuuta asioista, joista heidän perheen päänä kuuluisi kantaa. Usein naiset eivät anna miehilleen tilaisuutta ottaa vastuuta ja yrittävät suoriutua kaikesta itse. Avioliittoa ei kunnioiteta tavalla, jolla Jumala tarkoitti meidän kohtelevan liittoa. Tämän vuoksi meillä on myös paljon naisia, jotka koettavat olla sekä äitejä että isiä lapsilleen.
Henkilökohtainen kriisini kohdistuu kaikkeen tähän. Olen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka koettaa selvitä arjen haasteista ja löytää samalla oman kutsumuksensa. Viime viikkoina minusta on tuntunut, että olen oman elämäni vanki. Minun unelmani työstä lasten ja nuorten sekä naisten parissa tuntuvat karkaavan sillä hetkellä, kun palaan pilvilinnasta takaisin maan päälle ja totean olevani sidottu lapseeni ja kotiini. Ei sillä ettenkö pääsisi kodistani ulos, mutta minä joudun jatkuvasti sen tosiasian eteen, että en jaksa yhtään ylimääräistä vastuuta kuin mitä jo nyt kannan äitinä. Opiskelu ja äitiys yksin on niin kuluttavaa, että ajoittain tuntuu, että en jaksa enää hetkeäkään. Olen ajanut itse itseni nurkkaan, josta en pääse pakenemaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että en pysty hengittämään omassa elämässäni.
Olen valtavan ylpeä lapsestani sekä itsestäni äitinä ja rakastan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta. Siksi tuntuu hirveältä sanoa, että se ei yksinkertaisesti siltikään tunnu riittävän minulle! Onko minuun niin ohjelmoitu käsitys menestyvästä naisesta, että minä unelmoin tärkeästä urasta, vaikutusvallasta ja menestyksestä? En tarkoita menestyksellä tässä rahaa vaan minä haluan vaikuttaa asioihin, tehdä jotakin tärkeää, olla aikaansaava ja avuksi toisille.
Kuitenkin jokin hiljainen ääni sisälläni sanoo, että asenteeni on väärä. Ei ole oikein tuntea itseään epäonnistuneeksi, vaikka elämäni ei juuri nyt vastaisikaan pilvilinnaani. Minä yritän turvautua Raamattuun ja etsiä, mitä siellä sanotaan naisesta ja naisen asemasta. En kuitenkaan tunnu löytävän tyydyttävää vastausta huutavaan tyhjyyteeni. Olen kuin autiomaassa kuolemaisillani, keidasta ei ole näkyvissä, kieli tarttuu kuivaan kitalakeen, näännyn hiljalleen pois, jollen saa vettä. Unelma kuolee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)