Hieman kesäkuulumisia ajattelin päivitellä. Kirjoittaminen on jäänyt erittäin vähille viime aikoina, paljolti ajanpuutteen vuoksi. Mutta myös siksi, että en ole kertakaikkiaan jaksanut keskittyä kirjoittamiseen.
Kesä on ollut ihana, mutta myöskin väsyttävä. 2-vuotiaalla on uskomaton määrä energiaa, rohkeutta ja kiukkua :) Jatkuva tekemisen keksiminen aamusta iltaan imee yllättävän määrän mehuja aikuisesta. Jasmin ei todella ole sitä tyyppiä, että hän viihtyisi lelujen parissa kovin pitkään, ainakaan itsekseen. 2-vuotias tarvitsee vielä paljon aikuisen opastusta leikeissä ja rutkasti huomiota. Jasmin ei myöskään tyydy siihen, että näytän olevani mukana leikissä, vaikken olisikaan. Hän haluaa minut kokonaan, koko ajan :) Tässä asiassa meillä on paljon oppimista, puolin ja toisin. Äidin täytyy välillä tehdä muitakin hommia ja Jasminin täytyisi välillä kyetä itsenäiseen olemiseen. Luulen, että tähän itsenäistymiseen myöskin liittyy tämä 2-v uhma, joka meillä jyllää myös parhaillaan. Oma tahto (jota neidillä siis kyllä riittää) kehittyy koko ajan, halu tehdä asioita itse kehittyy, mutta silti äidistä irrottautuminen tuntuu haastavalta. Jasmin yrittää kovasti tasapainotella omien tunteidensa kanssa; välillä hän on iso tyttö ja välillä hän on vauva, joka yhtäkkiä ei osaa tehdä mitään. Viime kuukausina Jasminilla on ollut kova tarve puhua siitä, millainen hän oli vauvana. Toistuvasti meillä keskustellaan siitä, kuinka hän oli pienenä äidin masussa ja kuinka äiti hoiti pientä Jasmin-vauvaa. Hän muistelee, että hän vauvana sai pitää tuttia ja äiti syötti tuttipullosta. Hän hakeutuu syliin, vauva-asentoon ja häntä pitää hoivata niinkuin silloin, kun hän oli pieni.
Toisissa asioissa hän taas on kovin ylpeä omasta kasvustaan. "Katos mua" on meillä varmasti yksi yleisimmistä lauseista :) "Äiti, mä oon jo NIIN iso tyttö, mä oon oppinu koska mä oon harjotellu NIIN kovasti". Jasmin kaipaa todella paljon kannustusta, kehumista ja huomiota.
Tämän lisäksi Jasmin on huomannut myös ympärillään olevat ihmiset entistä enemmän. Hän on alkanut vertailemaan itseään toisiin lapsiin. "Mä oon vähän isompi tota", "tolla on jo kasvanut vähän pidemmät hiukset, kun mulla", "mä en oo vielä koululainen, mun pitää vielä kasvaa vähän".
Niin hurjasti tapahtuu niin pienellä ajalla, että tuskin meinaan itse pysyä mukana. Yritän olla parhaani mukaan tukemassa lapseni kehitystä ja samalla muistaa, että minäkin olen olemassa. Se on vaikeaa. On aikoja, jolloin todella haluaisin irtisanoutua koko äitiydestä, sulkea ovi perässäni ja kävellä pois. Ihan oikeasti. Välillä ajattelen niin, kun väsyn. On päiviä, jolloin ajattelen, että en selviä tästä päivästä, itken itseni uneen, koska tunnen olevani epäonnistunut äitinä ja naisena. Sitten on päiviä, jolloin tunnen olevani täynnä kiitollisuutta siitä, että juuri Jasmin on minun lapseni ja saan pitää häntä luonani. Joskus tunnen olevani ihan ylionnellinen siitä, että olen äiti. Esimerkiksi tänään, lapseni on ollut 39 asteen kuumeessa ja makoili sohvalla ja minä istuin vieressä ja silittelin häntä. Hän katsoi minua pitkään ja kysyi: "Tiedäkkö mitä? Mä kyllä rakastan sua". Halusin pysäyttää ajan ja katsella tytärtäni siinä ikuisesti. Tunsin tuhansia tunteita samaan aikaan. Olin ylpeä siitä, että lapseni osaa rakastaa ja ilmaista sitä (mikä ei ole itsestään selvää), tunsin onnistuneeni äitinä, onnistuneeni lapseni rakastamisessa (sillä hän ei voisi antaa sellaista, mitä ei ole koskaan saanut) ja kertakaikkista liikuttuneisuutta siitä, kuinka aidosti hän asian ilmaisi, pitkään sitä mietittyään. En osaa kuvailla, kuinka lempeästi hän sen sanoi.
Taidamme kumpikin tasapainoilla monien tunteiden kanssa samanaikaisesti. Yritämme sopeutua toinen toistemme tapoihin ja temperamentteihin, löytää meille molemmille sopivia ratkaisuja ja kasvaa kumpikin tahoillamme. Kaikkein haastavimpana minä koen tällä hetkellä sen, kuinka löydän tasapainon siihen, että olisin sekä terve auktoriteetti, että äidin turvallinen, lohdullinen ja rakastava syli samanaikaisesti. Kun on yksin, on selvittävä monenlaisista haasteista, joita ei ehkä olisi, jos meitä vanhempia olisi kaksi paikalla.
No eipä tässä nyt paljon kesäkuulumisia sitten tullutkaan kerrottua, tämä taisikin kuplia pinnan alla tärkeämpänä :) Tänä kesänä kuitenkin Jasmin on oppinut ajamaan pyörällä, kiipeämään itse keinuun ja ottamaan vauhtia (helpottaa huomattavasti äitiä!) sekä siirtynyt pysyvästi isojen sänkyyn :D Lisäksi Jasmin haaveilee laulajan urasta. Hän aikonee mennä lentokoneella esiintymään ulkomaille, kuten Mordechai Shapiro (löytyy aiemmasta postauksesta otsikolla Racheim). Hän on ymmärtänyt, että täytyy harjoitella kovasti ja kun täyttää 3 vuotta, pääsee seurakunnan lasten kuoroon. Eli joulun jälkeen alkaa harkoissa juokseminen :)
Siunattua alkavaa syksyä kaikille ♥
Kesä on ollut ihana, mutta myöskin väsyttävä. 2-vuotiaalla on uskomaton määrä energiaa, rohkeutta ja kiukkua :) Jatkuva tekemisen keksiminen aamusta iltaan imee yllättävän määrän mehuja aikuisesta. Jasmin ei todella ole sitä tyyppiä, että hän viihtyisi lelujen parissa kovin pitkään, ainakaan itsekseen. 2-vuotias tarvitsee vielä paljon aikuisen opastusta leikeissä ja rutkasti huomiota. Jasmin ei myöskään tyydy siihen, että näytän olevani mukana leikissä, vaikken olisikaan. Hän haluaa minut kokonaan, koko ajan :) Tässä asiassa meillä on paljon oppimista, puolin ja toisin. Äidin täytyy välillä tehdä muitakin hommia ja Jasminin täytyisi välillä kyetä itsenäiseen olemiseen. Luulen, että tähän itsenäistymiseen myöskin liittyy tämä 2-v uhma, joka meillä jyllää myös parhaillaan. Oma tahto (jota neidillä siis kyllä riittää) kehittyy koko ajan, halu tehdä asioita itse kehittyy, mutta silti äidistä irrottautuminen tuntuu haastavalta. Jasmin yrittää kovasti tasapainotella omien tunteidensa kanssa; välillä hän on iso tyttö ja välillä hän on vauva, joka yhtäkkiä ei osaa tehdä mitään. Viime kuukausina Jasminilla on ollut kova tarve puhua siitä, millainen hän oli vauvana. Toistuvasti meillä keskustellaan siitä, kuinka hän oli pienenä äidin masussa ja kuinka äiti hoiti pientä Jasmin-vauvaa. Hän muistelee, että hän vauvana sai pitää tuttia ja äiti syötti tuttipullosta. Hän hakeutuu syliin, vauva-asentoon ja häntä pitää hoivata niinkuin silloin, kun hän oli pieni.
Toisissa asioissa hän taas on kovin ylpeä omasta kasvustaan. "Katos mua" on meillä varmasti yksi yleisimmistä lauseista :) "Äiti, mä oon jo NIIN iso tyttö, mä oon oppinu koska mä oon harjotellu NIIN kovasti". Jasmin kaipaa todella paljon kannustusta, kehumista ja huomiota.
Tämän lisäksi Jasmin on huomannut myös ympärillään olevat ihmiset entistä enemmän. Hän on alkanut vertailemaan itseään toisiin lapsiin. "Mä oon vähän isompi tota", "tolla on jo kasvanut vähän pidemmät hiukset, kun mulla", "mä en oo vielä koululainen, mun pitää vielä kasvaa vähän".
Niin hurjasti tapahtuu niin pienellä ajalla, että tuskin meinaan itse pysyä mukana. Yritän olla parhaani mukaan tukemassa lapseni kehitystä ja samalla muistaa, että minäkin olen olemassa. Se on vaikeaa. On aikoja, jolloin todella haluaisin irtisanoutua koko äitiydestä, sulkea ovi perässäni ja kävellä pois. Ihan oikeasti. Välillä ajattelen niin, kun väsyn. On päiviä, jolloin ajattelen, että en selviä tästä päivästä, itken itseni uneen, koska tunnen olevani epäonnistunut äitinä ja naisena. Sitten on päiviä, jolloin tunnen olevani täynnä kiitollisuutta siitä, että juuri Jasmin on minun lapseni ja saan pitää häntä luonani. Joskus tunnen olevani ihan ylionnellinen siitä, että olen äiti. Esimerkiksi tänään, lapseni on ollut 39 asteen kuumeessa ja makoili sohvalla ja minä istuin vieressä ja silittelin häntä. Hän katsoi minua pitkään ja kysyi: "Tiedäkkö mitä? Mä kyllä rakastan sua". Halusin pysäyttää ajan ja katsella tytärtäni siinä ikuisesti. Tunsin tuhansia tunteita samaan aikaan. Olin ylpeä siitä, että lapseni osaa rakastaa ja ilmaista sitä (mikä ei ole itsestään selvää), tunsin onnistuneeni äitinä, onnistuneeni lapseni rakastamisessa (sillä hän ei voisi antaa sellaista, mitä ei ole koskaan saanut) ja kertakaikkista liikuttuneisuutta siitä, kuinka aidosti hän asian ilmaisi, pitkään sitä mietittyään. En osaa kuvailla, kuinka lempeästi hän sen sanoi.
Taidamme kumpikin tasapainoilla monien tunteiden kanssa samanaikaisesti. Yritämme sopeutua toinen toistemme tapoihin ja temperamentteihin, löytää meille molemmille sopivia ratkaisuja ja kasvaa kumpikin tahoillamme. Kaikkein haastavimpana minä koen tällä hetkellä sen, kuinka löydän tasapainon siihen, että olisin sekä terve auktoriteetti, että äidin turvallinen, lohdullinen ja rakastava syli samanaikaisesti. Kun on yksin, on selvittävä monenlaisista haasteista, joita ei ehkä olisi, jos meitä vanhempia olisi kaksi paikalla.
No eipä tässä nyt paljon kesäkuulumisia sitten tullutkaan kerrottua, tämä taisikin kuplia pinnan alla tärkeämpänä :) Tänä kesänä kuitenkin Jasmin on oppinut ajamaan pyörällä, kiipeämään itse keinuun ja ottamaan vauhtia (helpottaa huomattavasti äitiä!) sekä siirtynyt pysyvästi isojen sänkyyn :D Lisäksi Jasmin haaveilee laulajan urasta. Hän aikonee mennä lentokoneella esiintymään ulkomaille, kuten Mordechai Shapiro (löytyy aiemmasta postauksesta otsikolla Racheim). Hän on ymmärtänyt, että täytyy harjoitella kovasti ja kun täyttää 3 vuotta, pääsee seurakunnan lasten kuoroon. Eli joulun jälkeen alkaa harkoissa juokseminen :)
Siunattua alkavaa syksyä kaikille ♥
