torstai 7. tammikuuta 2010

Nainen - äiti

Aika kiirii, päivät vaihtuu uusiin, vuosi vaihtuu, minä vanhenen. Tuntuu kuin vaeltaisin eksyksissä, vailla päämäärää, hapuillen ja etsien itseäni. Missä minä olen ja kuka minä olen? Miksi minusta tuntuu etten saa kiinni unelmistani, miksi ne karkaavat ulottumattomiini?

Nainen tässä ajassa voi kokea valtavia paineita suoriutumisestaan elämässä. Olemme kuuluttaneet tasa-arvon perään kiivaasti ja taistelleet asemastamme yhteiskunnassa ja vajaassa 100 vuodessa olemme mullistaneet naisen aseman ylösalaisin. Jaksammeko nyt kantaa iettämme?

Länsimaisessa kulttuurissa elää yhä enemmän naisia, jotka vetävät itsensä äärirajoille saavuttaakseen "unelman" nousujohteisesta urasta, perheestä ja iätikestävästä kauneudesta. Tällä hetkellä keskellämme elää paljon keski-ikäisiä naisia, jotka jahtasivat unelmaa, saavuttivat sen ja maksoivat siitä oman terveytensä. Masennus ja burnout lähentelevät jo kansantaudin leimaa. Nuoret naisemme masentuvat jo ennen kuin pääsevät vauhtiinkaan, koska tavoitteet, odotukset ja paineet ovat liian korkealla.

Näyttää siltä, että miehen ja naisen roolit ovat monessa perheessä kääntyneet väärinpäin. Miehet eivät kanna vastuuta asioista, joista heidän perheen päänä kuuluisi kantaa. Usein naiset eivät anna miehilleen tilaisuutta ottaa vastuuta ja yrittävät suoriutua kaikesta itse. Avioliittoa ei kunnioiteta tavalla, jolla Jumala tarkoitti meidän kohtelevan liittoa. Tämän vuoksi meillä on myös paljon naisia, jotka koettavat olla sekä äitejä että isiä lapsilleen.

Henkilökohtainen kriisini kohdistuu kaikkeen tähän. Olen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka koettaa selvitä arjen haasteista ja löytää samalla oman kutsumuksensa. Viime viikkoina minusta on tuntunut, että olen oman elämäni vanki. Minun unelmani työstä lasten ja nuorten sekä naisten parissa tuntuvat karkaavan sillä hetkellä, kun palaan pilvilinnasta takaisin maan päälle ja totean olevani sidottu lapseeni ja kotiini. Ei sillä ettenkö pääsisi kodistani ulos, mutta minä joudun jatkuvasti sen tosiasian eteen, että en jaksa yhtään ylimääräistä vastuuta kuin mitä jo nyt kannan äitinä. Opiskelu ja äitiys yksin on niin kuluttavaa, että ajoittain tuntuu, että en jaksa enää hetkeäkään. Olen ajanut itse itseni nurkkaan, josta en pääse pakenemaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että en pysty hengittämään omassa elämässäni.

Olen valtavan ylpeä lapsestani sekä itsestäni äitinä ja rakastan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta. Siksi tuntuu hirveältä sanoa, että se ei yksinkertaisesti siltikään tunnu riittävän minulle! Onko minuun niin ohjelmoitu käsitys menestyvästä naisesta, että minä unelmoin tärkeästä urasta, vaikutusvallasta ja menestyksestä? En tarkoita menestyksellä tässä rahaa vaan minä haluan vaikuttaa asioihin, tehdä jotakin tärkeää, olla aikaansaava ja avuksi toisille.

Kuitenkin jokin hiljainen ääni sisälläni sanoo, että asenteeni on väärä. Ei ole oikein tuntea itseään epäonnistuneeksi, vaikka elämäni ei juuri nyt vastaisikaan pilvilinnaani. Minä yritän turvautua Raamattuun ja etsiä, mitä siellä sanotaan naisesta ja naisen asemasta. En kuitenkaan tunnu löytävän tyydyttävää vastausta huutavaan tyhjyyteeni. Olen kuin autiomaassa kuolemaisillani, keidasta ei ole näkyvissä, kieli tarttuu kuivaan kitalakeen, näännyn hiljalleen pois, jollen saa vettä. Unelma kuolee.

18 kommenttia:

Marja-Liisa kirjoitti...

Se hiljainen ääni puhuu totuutta. Sinusta ei ole tehty suorittajaa.Armahda itseäsi,muista armahda! Teet sen minkä jaksat/haluat. Ole terveen itsekäs.Ei sinun elämä karkaa mihinkään vaan se jatkuu rikkaampana kuin uskotkaan ja ota huomioon, että lapsesi on pieni tylleröinen.
Siunaavin tervesin.

Johanna Laakso kirjoitti...

Kiitos Marja ♥
Luulen, että tällä hetkellä kyse ei niinkään ole omalla kohdallani suorittamisesta kuin palavasta tarpeesta tehdä jotakin ja jakaa sitä, mitä olen itse saanut. Aika hyvin tunnistan tänä päivänä suorittamisen itsestäni, mutta tämä kriisi johtuu jonkinlaisesta turhautumisesta. Tiedän, että näin ei pitäisi missään nimessä tuntea, mutta jotenkin en tunne olevani tarpeeksi tärkeä vain kotona. Ihan kuin äitiys ei olisi arvostettavaa. Lisäksi kaipaan muutakin kuin tämän kotiympäristön. Ymmärrän, että Jasmin on vasta pieni ja siksi nimenomaan tarvitsee äitiä juuri näin, kun tilanteemme on. Se on Taivaan Isän viisautta. Minulla vaan on kiire, niinkuin aina :) En malttaisi kasvaa ja odottaa, kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Olen kyllästynyt sanomaan itselleni, että sitten, kun Jasmin on isompi. Olen laittanut puoli elämääni "on hold"- nappulalle ja se rassaa minua. Mutta ehkä tämä on vaan vaihe ja menee pian ohi. Toivottavasti. Siunausta sisko ♥

Nurkkalintu kirjoitti...

Aikoinani tein isohkon opiskelutyön vähän vastaavasta aiheesta.
Naisten kipuiluja kautta aikojen; jokainen aikakausi leimaa niitä omalla tavallaan. Periaatteessa kuitenkin samoja kipuja ja kriisejä.
Jokaisen äidin ne prosessit on käytävä läpi omakohtaisesti. Sinulla on onni saada käsitellä kipujasi ja kriisejäsi Jumalan kanssa. Toista se on maailmassa olevien naisten kohdalla. Älä tee vertailuja heihin nähden.

Minä valitsin kotiäitiyden, koska vaihtoehdot meidän perheessämme olivat silloin olemattomat. Itsekkyys minussa olisi halunnut muuta.
No, ei minun elämästäni sen enempää...

Jumalan jälkeen elämäsi seuraavaksi tärkein on suloinen pikkuneiti ja hänen perusturvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Ole uskollinen siinä tehtävässä. Se on Jumalan silmissä arvokasta.
Älä hoppuile! Odota Herraa!
Opettele kärsivällisyyttä ja rukousta, sillä Jumala näyttää sinulle tien, mitä kulkea.
Usko ja luota siihen, että Jumalan aikataulu on täydellinen sinun elämässäsi.
Siunausta! :-) <3

Johanna Laakso kirjoitti...

Kiitos Nurkkis!
Suurin pirtein noin minä itselleni vastaankin useimmiten :) Ja kyllä minä luotan Herraan, että Hänellä on kaikki valmiina minulle, ajallaan, siitä ei olekaan kyse. Vain minun tolkuttomasta kärsimättömyydestäni. Enkä malttaisi millään oppia läksyäni odottamisesta, olen kuriton lapsi ;)
Tuo itsekkyys on jotakin, joka on minulle hyvin epäselvä asia. Koen siitä suurta syyllisyyttä. En tiedä onko hyvä vai huono asia olla itsekäs. Ja "kunnianhimo" on toinen minua vaivaava asia. Kunnianhimo on huono sana, mutta en keksi muutakaan suomen kielen sanaa kuvaamaan sitä, että tahdon elämältä jotakin, odotan Jumalalta suuria ja olen sitä mieltä, että minussa on potentiaalia. Onko se hyvä vai huono, koska olen kuitenkin äiti?
Ja Jasmin onkin minulle tärkein ja elän sen mukaan vaikka haluaisinkin jotain muuta. En koskaan riskeeraisi tyttäreni hyvinvointia. Mutta tällä hetkellä kaiken tämän uhman ja sairastelun keskellä tuntuu, että tämä on maailman kiittämättömin jobi :)
Viime aikoina olen myös luvattoman paljon verrannut itseäni toisiin, sekä uskoviin että uskomattomiin. En tiedä, mistä se johtuu. Olen yhtäkkiä ollut taas kovin epävarma itsestäni. Kurjaa.
Mutta kyllä täältä taas noustaan. Helpotti jo heti, kun sain kirjoitettua tänne purkulastin. Kiitos kuuntelusta!
Siu ♥

Nurkkalintu kirjoitti...

Tiedän omakohtaisesti, mitä on kärsimättömyys ;)
Jossain vaiheessa tajusin, että se on epäluottamusta Jumalaa kohtaan ja sen jälkeen kärsivällisyyttä alkoi löytyä VÄHÄN enemmän.

Itsekkyys onkin vähän vaikea pala. Toisaalta on tervettä välillä olla itsekäs ja sitten siitäkin alkaa kantaa syyllisyyttä.... Sen me äidit hallitsemme! Ainakin jotkut.

Juu, kunnianhimoa on löytynyt minustakin ja omat taistelut olen käynyt itseni kanssa! Samat tunteet ovat eläneet minunkin sisimmässäni. Sinulla on täysi lupa tahtoa elämältä jotakin, odottaa suuria Herralta ja uskoa, että omaat potentiaalia. Se on totta ja oikein ja hyvää äitinäkin. Jumala vastaa odotuksiisi, Hänen aikataulussaan. Usko ja luota :-)

Olen sitä mieltä, että äitinä oleminen on maailman kiittämättömin jobi loppuun asti! :) <3

Tämä aika on hirveän paha; älä vertaa itseäsi maailman naisiin! Vertailu on paholaisen koukku meille uskoville naisille.
Elämä naisena on vaikeaa ja välillä vielä vaikeampaa.
Toivon, että osaat nauttia ja iloita siitä, että olet se Johanna, joka olet; Jumalalle rakas - ja Hän haluaa sinun parastasi; - eikä se paras ole ristiriidassa Jasminin parhaan kanssa.
Olet vielä nuori ja ehdit tehdä vaikka mitä Jumalan kunniaksi!
Taivaan Isälle kiitos rukousvastauksista, joita nyt jäämme odottamaan!

Kata kirjoitti...

Hei rakas Johanna,

Voin vain sanoa,että ymmärrän sinua.Itse olen tosi kärsimätön ihminen kanssa;)

Haluaisin niin kovasti jo sen oman lapsen ja tuntuu rankalta odottaa.
Haluaisin löytää myöskin Jumalan tarkoittaman tehtävän elämääni ja että saisin rohkeutta.

Mutta toisaalta Johanna,voisiko olla niinkin että me olemme kokoajan jo siinä Hänen suunnittelemassaan tehtävässä tiedostamatta sitä itse?
Tai ehkä Jumala kasvattaa meitä sitä varten?Minussa Hänellä on ainakin vaikka kuinka paljon tehtävää.

Minulla oli ajanjakso elämässäni,
jolloin vertailin paljon itseäni toisiin naisiin.Mulle oli tullut honoitsetunto monien asioiden seurauksena.

Mutta Jumala teki ihmeen ja vapauduin tuosta asiasta.
Se on todella suuri asia minun elämässäni.Iso taakka putosi pois.
Tänä päivänä 27.vuotiaana pystyn luottamaan rakkaaseen mieheeni eikä mun tarvitse enää verrata itseäni toisiin naisiin.

Tietenkään mulla ei vieläkään ole se paras mahdollinen itsetunto,
mutta parempi olla kuitenkin sen asian tahoilta ja osaan tavallaan hallita sitä asiaa.Mutta sosiaaliset pelot mua yhä haittaavat.

Ihanaa kun saan tuntea sinut!
Ole siunattu.Jeesus ei jätä kuulematta sydämesi kaipausta.

Halauksia♥

Johanna Laakso kirjoitti...

Nurkkis!
Kiitos! Pohdinnat ovat tänään jatkuneet vilkkaana mielessä ja muutamat itkutkin olen ehtinyt vuodattaa.
Asiat ovat kuitenkin selkiytyneet paljon itselleni tänään. Olen löytänyt taas itseni Taivaan Isän lapsena. Ymmärsin, että minun täytyy saada olla lapsi ja haluankin olla vielä lapsi. Ymmärsin, että olenkin yllättävän vakaalla pohjalla kutsumukseeni nähden, en huolehdi siitä, etteikö se toteutuisi eikä minulla olekaan sen suhteen kiirettä. Ja kutsumukseni on jotain, jossa haluankin vielä kasvaa, en tunne lainkaan olevani valmis siihen, mihin Herra minut on kutsunut. Sen sijaan olen turhautunut, kun en ole voinut toteuttaa itseäni ja ideoitani. Minulla on valtava tarve tuottaa, on aina ollut ja on edelleen. En vain tunnu löytävän oikeita kanavia ja siksi turhaudun. Joten muutaman keskustelun kautta Pyhä Henki lopulta avasi solmut ja löysimme "äiteen" kanssa ongelmakohdat ja siltä seisomalta soitin seurakuntaani ja ilmoitin haluavani alkaa toimittaa seurakunnan lehteä :) Katsotaan, mitä tämä poikii. Sitten alan ottamaan askeleita erään toisen ideani toteuttamista kohti. Toivottavasti Herra avaa ovia ja pääsisin toteuttamaan ideaa, joka on jo tovin elänyt sydämelläni.
Tämän lisäksi keskustelin erään opettajani kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että minulla on alkava 30-kriisi :) Että näillä eväillä mennään, kohti uusia tuulia. Herralle kiitos uskovien yhteydestä!! Kiitos Nurkkis sinulle hengellisestä äitiydestä, jokainen neuvosi on ollut kullan arvoinen ja tarkasti talletettu ♥ Siunausta!

Johanna Laakso kirjoitti...

Kata!
Kiitos ihana ystävä kommentistasi ♥ Uskon niin, että Herra kasvattaa meitä alati siihen, mihin meidät on kutsuttu. Ja olen juuri nyt siinä tehtävässä, mihin Hän on minut asettanut, olen äiti, tytär, lapsenlapsi, raamattukoululainen. Kaikki nämä kasvattavat minua hiljalleen siihen, mikä vastaa pilvilinnaani.
Tuon vertailun kanssa, luulen, että silloin, kun on varma itsestään ja asemastaan, ei tunne tarvetta vertailuun. Nyt kävi niin, että jostain syystä jouduin pitkästä aikaa hirveän epävarmuuden kynsiin ja siitä seurauksena tunsin olevani huonompi kuin muut ja tuntui, että kaikilla muilla näyttäisi olevan täydelliset elämät ja tehtävät ja kutsumukset. Minä olin vain yksinhuoltajaäiti.
Onneksi minulla on ihmisiä ympärillä, jotka kuulevat minua ja ymmärtävät minua. Se on tärkeä asia.
Oli ihanasti sanottu, kun kirjoitit, ettei Jeesukselta jää kuulematta sydämeni kaipuu! Itkuhan siinä pääsi, ihanat lohdutuksen sanat! Sanompa takaisin nuo sanat sinulle! Herra tietää myös sinun haaveesi ja hulluimmatkin unelmasi. Lapsen odottaminen on varmasti rankkaa, mutta odotusajallakin Hän kasvattaa meitä vastaanottamaan tehtävän. Äitiys on varmasti niitä suurimpia tehtäviä, joita maa päällään kantaa. Sitä varten soisin ihmisen kasvavan kypsyyteen ja valmiuteen kantamaan suurta vastuuta. Äitiys on myös kasvamista tehtävän mukana, kaikkeen vain ei voi valmistautua. Rukoillaan, että Herra vastaa meidän molempien haaveisiin pian!! Ole siunattu ♥

Nurkkalintu kirjoitti...

Upeaa! Rukousvastauksia jo nyt! Jumalalle kiitos!
Jos ei olisi kriisejä, ei tapahtuisi kasvuakaan, uskon. Eli hyvä on toisaalta vähän iloitakin kipupisteistä, sillä niissä piilee siemen ja kasvu voi jatkua; turvallisesti Jumalan kanssa.
Siunausta! <3

Johanna Laakso kirjoitti...

Nurkkis!
Koskahan sitä oppisi, ettei sulkeutuisi itseensä, kun tuntuu pahalta? Tämä prosessihan on jo ollut viikkoja käynnissä, mutta olen käpertynyt taas itseeni ja lakannut puhumasta. Huomaan, että sielunvihollinen on taas ahkeroinut asiaani niin, että en nähnyt ulospääsyä. Mutta Jumalalta meni vajaa vuorokausi avata tämäkin umpisolmuni. Toki tämä prosessi jatkuu, mutta levosta käsin, rauha sydämessä. Olen todella etuoikeutettu saadessani olla Jumalan oma. Maailmalla ei ole tarjota minulle mitään lohtua, ratkaisuja eikä varsinkaan sydämen rauhaa!! Kiitos Jumalalle ♥

pikkukimalainen Satu kirjoitti...

"Kaikki, mistä uskalsinkaan unelmoida on niin pientä sen rinnalla mitä annat" sanoo hengellisen laulun sanoittaja Herralle.

Voi meitä kärsimättömiä suorittajia! Voi voi voi voi voi!!!

Jumalan suunnitelmat ovat sellaisia, että ne ovat toteuttamiskelpoisia vain Hänelle. Se, että sie haluat palvella häntä on hyvä ja just oikein. Mutta se mitä me omalla suorittamisellamme yritämme jouduttaa asioita vie meidät vain ennen aikaiseen burn outiin (ihan samalla tahdilla kuin ne maallistuneet keski-ikäisetkin). Pitäis aina malttaa odottaa sitä, että Jumala avaa ovet sitä mukaa kun hän selkiyttää jokaiselle omalleen kuuluvaa yksilöllistä näkyä. Oma stressaaminen ei edistä Jumalan asiaa, vaan vie meiltä suorittajanplantuilta viimeisetkin voiman rippeet. Se taas lisää odotusaikaamme, kun Jumalan pitää laastaroida meitä kun olemme menneet päin piikkiaitoja ilman häneltä saamia oksasaksia (kun ei olla maltettu odottaa niiden saamista). Kuten sanottua, meille tarkoitettu suunnitelma on vain Jumalalle mahdollista toteuttaa. Eli Jumala availee ovat kuin itsestään kun sen aika on. Samalla oma näky selviytyy eikä tartte mennä suorittamaan joka taholle ja polttaa kynttiläänsä molemmista päistä.

Mie luulen, että lapsen kasvattaminen on yksi tärkeimmistä Jumalaa palvelevista asioista. Se on pitkäjänteinen homma ja sillä on vaikutusta sukupolvien ajan. Ja siitä saa Jumalalta hyvän palkan, kun sitä kiitosta ei ihmisiltä juuri tule (kotiäitiyttä ei moni arvosta...mutta Jumala arvostaa!)Oma äitini oli henkisesti sairas, samoin hänen äitinsä - itse, Luojan kiitos, olen terve, mutta kyllä näissä haavoissa on nuolemista...oikeastaan vain Jumala voi parantaa ne. Miten tehokkaasti voisinkaan palvella Jumalaa jos oma äiti ei olisi aiheuttanut minussa niin paljon paikattavaa! Mutta Jumala tiesi millaisen äidin minulle antoi, ja silti kaikki on mennyt Jumalan tahtomaan suuntaan. Älä rakas ihminen vähättele kasvattajan tehtävää. Se on niiiiiiiiiin tärkeä.

Älä nyt ota näitä miun juttuja silleen kuin tulisin paljoakaan fiksumpana neuvomaan. Kesken tässä ollaan ja ryppyvoidetta kuluu ikuista kauneutta havitellessa ;D

Siunausta, voimaa ja selkenevää näkyä!!! Herra antaa oksasakset!

Johanna Laakso kirjoitti...

Moikka Satu!
Anteeksi on kestänyt tämä vastaaminen, luin kommenttisi jo aikapäiviä sitten kyllä, mutta kun en heti vastannut, niin unohtuihan se. Mutta olen kanssasi samaa mieltä, että Jumalan aikataulu on paras aikataulu! Ja kynttilän polttaminen molemmista päistä ei ole koskaan viisasta ja toivon, että Herra varjelee mut ylikuormittumiselta. Mutta varmasti me molemmat ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että on hyvä olla unelmia, unelmia, jotka on isompia kuin itse. Koska silloin tarvitsee Jumalaa.
Ja arvostan itse äitiyttä suuresti, vaikka sävyni oli hieman negatiivinen tuossa kirjoituksessa. Joskus vaan rasittuu tässä arjessakin ja tuntuu, ettei mikään suju. Mutta luotetaan Jumalaan ja Hänen johdatukseensa, kaikki kääntyy parhain päin . Siunausta sisko ♥

Anonyymi kirjoitti...

Elä omaa elämääsi sellaisena kun se sinulle tulee eteen, äläkä yritä elää jotain näköiselämää,
miltä kuvittelet sen näyttävän toisten silmissä tai ajatuksissa. Elä päivä kerrallaan sinulle sopivalla tavalla - ei ketään rankaista siitä, millaisen "polun" on tullut valinneeksi ja olosuhteillehan ei voi mitään - minkä on tehnyt, on tehnyt ja tapahtunutta ei saa pois pyyhittyä. Unelmia pitää olla!
Onko keidas sinulle mies? Ihmistä ei ole luotu kulkemaan yksin, eikä naista kaikkivoivaksi - sinun blogissasi kuuluu tuskainen huuto yksinäisyydestä etkä ole ainoa!
En usko, että mikään uskominen tai raamatun tutkiminen täyttäisi sen ammottavan tyhjyyden sun sydämessäs - ei edes lapsi - koska se on kahden ihmisen rakkauden sivutuotos. Mutta ihmettelyä ja jaksamisia tässä totuutta etsivässä maailmassa...

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Anonyymi!
Hieman viiveellä täällä vastailen, mutta kiitos kommentistasi!
En usko, että mies on minulle keidas, mutta olen samaa mieltä, että ihmistä ei ole luotu kulkemaan yksin. Ja kaipaan kumppania rinnalleni yllättävän paljon. Aina en ole kaivannut, mutta viime aikoina kyllä. Miehen ja naisen välinen liitto voi olla valtava voimavara, mutta henkilökohtaisesti pyrin kuitenkin siihen, että ensisijainen lähteeni on Jumala. Tarkoitan sillä elämää eteenpäin vievää voimaa, en usko, että mies voi antaa sitä minulle.
Olet oikeassa siinä, että edes lapsi ei täytä sitä aukkoa sydämessäni, joka on varattu miehen ja naisen väliselle rakkaudelle. Lapseni antaa toisenlaista rakkautta, mutta intiimiä rakkauden tarvetta hän ei tietenkään voi täyttää.
Uskon myös, että Raamattu vastaa minulle elämäni kipukohdissa. Niin tässäkin. Ennen kaikkea Raamatun sana herättää toivon minussa jälleen, joka joskus jää arjen paineiden alle.
Toivon sinulle myös jaksamista tässä monenlaista totuutta tarjoavassa maailmassa :) Jaksetaan etsiä, sillä etsivä löytää...

Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa ottaa myös itse vastuuta omasta elämästään.

Raamattu on hieno kirja mutta sitä ei pitäisi käyttää aseena itseään tai muita vastaan.

Onnea elämääsi:)

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Anonyymi!

En oikein ymmärrä, miksi niin monilla ihmisillä on sellainen kuva uskovista, että emme ota vastuuta omasta elämästämme. Raamattu nimenomaan opettaa vastuunkantamiseen. Sekä itsestämme, perheestämme ja läheisistämme. Jos todella luet Raamattua, huomaat, että siellä on täysin kelpoisia ohjeita ihmisen elämään, myös 2000-luvulla. Todella harva uskova vain istuskelee kotisohvalla odottaen, että Jumala ilmestyy ja hoitaa kaikki asiamme puolestamme. Jeesus tuli ihmisten keskelle, ihmisten arkielämään ja halusi auttaa. Mutta Hän voi ainoastaan auttaa, jos me teemme yhteistyötä Hänen kanssaan. Jos minä teen huonoja päätöksiä tai elämäni ei näytä menevän siihen suuntaan, johon pyrin, otan siitä aivan itse vastuun. En syyttele Jumalaa siitä, että Hän on sallinut elämääni kaikenlaista pahaa. Hänen tahtonsa minua kohtaan on hyvä, mutta minä itse, niin uskomattomalta kun se kuulostaakin, teen joskus huonoja päätöksiä ja erehdyn. Siitä myös kannan vastuun.
Uskon kuitenkin, että Luojalla on viimekädessä päävastuu luodustaan! On siis Jumalan tehtävä huolehtia siitä, että minä pääsen perille Taivasten Valtakuntaan. Se on aivan valtavan vapauttavaa ymmärtää, että ei ole minun ponnistelujeni takana tai kiinni siitä, kuinka uskonnollisesti onnistun tätä elämääni elämään, perinkö iankaikkisen elämän. Uskonnollisuus on kaukana uskosta. Uskonnollisuudella Raamastustakin voi tulla "ase" toista tai itseään vastaan, mutta se ei ole Jumalan tarkoitus. Hänen tarkoituksensa on eheyttää ihmistä ja kasvattaa häntä rakkaudessa. Ei lyödä maahan tai murtaa itsetuntoa tai lamauttaa!!
En tiedä sainko sinua yhtään vakuuttuneemmaksi siitä, että usko Jeesukseen ei ole jotain päämäärätöntä ajelehtimista elämässä. Siinä on selkeä tarkoitus ja se voi antaa elämälle suuremman merkityksen ja sisällön. Usko Jumalaan on täysin tervettä, eikä se todella vahingoita ihmistä henkisesti eikä psyykkisesti silloin, kun kasvu on terveellä pohjalla.
Siunausta sinun elämääsi myös! Toivottavasti käyt täällä vierailulla toisenkin kerran. Pidän haastavista keskusteluista :)

Mimmuli kirjoitti...

Hyvä teksti, luin mielenkiinnolla. Kasvun kun laittaa terveelle pohjalle, se tuottaa hedelmää..moni vain uskonnon nimissä tekee monelle paljon henkistä kipua.

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Mimmuli!
Kiva, kun kävit blogissani, olen myös vieraillut useammankin kerran sinun luonasi ;)
Tuosta uskonnollisuudesta ja uskonnon nimissä toimimisesta onkin ollut paljon keskustelua blogissani viime aikoina. Olen samaa mieltä, että uskonnon nimissä tapahtuu paljon myös negatiivisia asioita ja monilla tuntuukin olevan luottamus uskoviin ihmisiin todella kortilla. Toivon omalla kohdallani, että näin ei olisi.
Tämä teksti kyllä huokuu turhautumista, luin sen pitkästä aikaa nyt uudestaan :) Onneksi tuosta ollaan taas tultu eteenpäin, seuraavaa kriisiä odotellessa...
Kiitos kommentistasi ja Siunausta sinulle ♥