perjantai 19. helmikuuta 2010

Ikävä

Tänään lähdin ensimmäistä kertaa koulusta pois kesken opetuksen. En voinut pakottavan itkun vuoksi jäädä. Aiheena oli perhe ja se nosti tietysti pintaan kaikki tunteet. Itkin bussissa kotiin, itkin terveyskeskuksessa (hain reseptejä) ja olen itkenyt pitkin päivää kotona. Eikä tälle näy loppua. Ajattelin siis, että vanha kunnon konsti purkaa itseäni, on kirjoittaa myllertävät tunnekuohut ylös.

Vielä pystyin hengittämään, kun käsittelimme erilaisia perhemalleja ja asioita, jotka tänä päivänä romuttavat perheyhteisöjä. Mutta kun siirryimme siihen, mitä isä- ja äitisuhde merkitsevät lapsen elämässä, valtava suru valloitti sydämeni. En voinut estää itkua, vaan kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Siirsin katseen alas pulpettiin ja suhaisin hiuksia naaman eteen ja lasit silmille. Laskin minuutteja taukoon, että voisin syöksyä ulos.

Tällä hetkellä antaisin mitä vaan, jotta voisin palata hetkeksi yhteen niistä hetkistä, jolloin vielä sain käpertyä äidin syliin, hän silittäisi hiuksiani ja saisin olla lapsi. Tai että voisin soittaa äidille kysyäkseni neuvoja lapseni suhteen. Tai voisin kiukutella, siitä olisin jo melkein valmis maksamaan. Tai voisimme itkeä yhdessä. Tai nauraa katketaksemme. Tai istua sohvalla kyyneliin asti liikuttuneena, kun Andrea Bocelli lauloi Carusoa. Olimme nauhoittaneet Bocellin konsertin kerran vanhalle VHS-kasetille ja katselimme ja kuuntelimme sitä niin paljon, että lopulta nauha kului puhki. Olisi ihanaa ärsyyntyä siihen, että äiti vouhottaisi sitä, että olenko syönyt tarpeeksi hyvin. Tai onko minulla rahaa talvivaatteisiin. Tai olenko nukkunut tarpeeksi, tarjoutuisi lapsenvahdiksi. Kysyisi vointiani. Ajattelisi minua. Toivoisi parastani.

En jaksakaan kirjoittaa. Liitän loppuun vain pari hyvää muistoa.
Caruso (Josh Groban version)


Vivo per lei (Andrea Bocelli)


Vivere (Andrea Bocelli)

18 kommenttia:

Nurkkalintu kirjoitti...

Sanaton ((halirutistus)) <3

Taivaan Isän täysihoitoa, ihan sylihoitoa!

pau kirjoitti...

Voi, pikku-Johanna!
Minultakin rutistus, rukouksia ja Jumalan Isän sylihoitoa sinulle.
Kun on surun aika,
se on sitten sitä.
Rakkauden ajatuksia <3

pikkukimalainen Satu kirjoitti...

Onneksi Jumala pystyy parantamaan niitä haavoja, joita ei "yli-ihminenkään", oli hän sitten äiti, isä, tai puoliso voi lääkitä kuin pinnallisesti.

Tässä uskossa ja toivossa, jonka oma kokemus pikkuhiljaa uskaltaa allekirjoittaa

Äiditön-Satu-joka-toivottaa-siunausta-ja-eheytymistä-kaikessa-rauhassa!

Hali!!!

P.S. Tiedän, miltä tuo ryntäily tuntuu...on kokeiltu :( Onneksi koulussa on aina vessat, jotka saa lukkoon.

Anonyymi kirjoitti...

Koetappas nyt löytää se aikuinen itsestäsi pikkuhiljaa, ihan jo lapsesikin takia -

Kata kirjoitti...

Voi Johanna.Kun et jaksa silloin saat vain uskoa siihen että Taivaan Isi kantaa sinua ja lastasi.Kukaan ei aina jaksa.Äidinkään ei tarvitse aina jaksaa.On hyvä juttu kun osaat itkeä ja käsitellä tunteitasi.Se tekee hyvää.Tyttärelläsi on ihana äiti.Ja muistathan ettei kaikessa aina tarvitse onnistua täydellisesti.Olet rakas.Siunausta ja kauniita unia.Halauksia<3

Kirsti kirjoitti...

Pikku kulta Johanna!
Löysin tälläisen kohdan Raamatusta
sinulle.
Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: "Älä pelkää, minä autan sinua" Jes.41:13

ja tämän:

Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle ja ilmoitan suuria ja salattuja asioita, joita sinä et tiedä.
Jer.33:3

Omista nämä raamatunkohdat itsellesi.

Ymmärrän sinua!♥

Siunauksin:Kirsti

pau kirjoitti...

Johanna<3
Eteenpäin mennään parhaiten, kun välillä käydään pohjalla. Jeesuksen sylissä löydät lohdun ja ystävien rakkaus ja rukoukset kantavat sinua.
Silloin kun ihminen on tullut lyödyksi, emmehän lyö häntä lisää, hyvä anonyymi. Armollisuutta ja laupeutta me kukin tarvitsemme silloin, kun olemme syvissä vesissä.
Kun Jeesus hoitaa kipeää lastaan, hän pitää kyllä huolen pikku tyttärestä myös.
Jumala on paras Isä meille ja myös lapsillemme, hän on Kaikkivaltias ja rakastaa loppuun asti.
Rukoilen puolestasi, kuten muutkin ystäväsi!!

Anonyymi kirjoitti...

Arvoisa Anonyymi, koetapa nyt löytää se aikuinen itsestäsi pikkuhiljaa, ihan jo itsesikin takia! Hyvää tutkimusmatkaa itseesi t. Lissu ihmemaassa.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle, Johanna! Päivä kerrallaan.
t. Lissu

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Kaikki!
Kiitos kommenteistanne, rukouksista ja tuestanne ♥ Kyllä se on niin kuin Pau sanoi: kun on surun aika, se on sitten sitä. Anonyymille voisin sanoa, että kasvoin niin pian aikuiseksi, että nyt täytyy taas opetella olemaan lapsi. Yksi tämän matkan hedelmistä on se, että vuosien ja vuosien jälkeen osaan itkeä taas. Ja kun itkettää, itken. Olen oppinut myös hyväksymään, että itkeminen ei ole heikkoutta. Sallin sen itselleni. Jumala loi meille myös tunteet, eikä mikään ole sen puhdistavampaa kuin kyyneleet. Ehkä et Anonyymi ole menettänyt elämässäsi koskaan mitään, mutta kun se päivä tulee, uskon, että huomaat, ettei kyse ole aikuiseksi kasvamisesta silloin, kun suru kohtaa ihmistä.
Minä itkin itkuni äidin ikävästä ja monista menetetyistä asioista, jotka olisivat kuuluneet minulle. Aikuisellakin ihmisellä voi olla ikävä äitiä. Ei se ole vuosien kypsyyden tulos, ettei enää koe negatiivisia tunteita. Kypsyyttä ilmaisee se, että osaat käsitellä niitä. Ehkä myös ensi kerralla uskallat Anonyymi kirjoittaa nimelläsi.

Kiitos Kirsti Raamatunpaikoista, kauniit kohdat olit löytänyt :)

Kata: yritän muistaa, ettei minun tarvitse olla täydellinen :) Tähän suruun liittyi myös paljon asioita tytärtäni koskien, mutta en aikone kirjoittaa niistä täällä. Siu ♥

Nurkkis: kiitos, sylihoitoa täällä tarvitaan. Tällä hetkellä olo on aika turta.

Pau: kiitos kallis ystävä ♥ Taivaan Iskän taskuun ;) Vastailen spostiisi kun saan aikaiseksi. Olen aika vähän ollut nyt koneella mojottavan päänsäryn vuoksi, ei kärsi tuijottaa ruutua kovin pitkään. Siu ♥

Satu: on totta, että itse pääsemme vain pintaraapaisuihin, vain Jumala pääsee syvälle sydämeen. Olen ollut äärimmäisen yllättynyt tästä purkauksestani, sillä olenhan kolunnut näitä asioita jo vuosikaudet, Jumalan kanssa ja ilman Jumalaa. Eikä koulussa esillä olleet asiat olleet mitenkään uusia minulle, päin vastoin. Mutta jostain syystä reagoin siihen todella voimakkaasti. Ja minä olen sentään mestari kameleontti ja pystyn yleensä tilanteessa kuin tilanteessa painamaan tunteet niin syvälle että ihme etteivät tule joskus toisesta päästä ulos. Nyt ei voinut mitään. Ja juu, onneksi on keksitty vessat :) Siu ♥

Lissu: kiitos kauniista sanoistasi ♥ Olin jo melkein päättänyt poistaa tämän tekstin täältä, koska huomasin, että tässä asiassa en tahdo kestää yhtään negatiivista kommenttia, mutta kun luin sinun kommenttisi, päätin vielä jättää tämän tänne roikkumaan. Siunausta sinulle ihmemaahan ♥

MistyJ kirjoitti...

Voimia ja haleja!
Suru ottaa aikansa ja se on kohdattava, jotta siitä pääsee eteenpäin...vaikka vain vauvanaskelin mutta kuitenkin! Anna surun tulla ja käy tunteesi läpi mutta älä anna surun jäädä asumaan.
Ikäväsi on varmasti suuri mutta kukaan ei vie muistojasi!
Enkeleitä!

Nurkkalintu kirjoitti...

Ikävä ja suru ovat luvallisia tunteita. Itkeä saa silloin, kun itkettää.
Minun iäkäs äitini sanoo silloin tällöin, että hänen on ikävä äitiä ja isää. Ei se ikää katso, kun muistot ja tunteet valtaavat mielen. Ei se sulje pois aikuisuutta. Taivaan Isä näkee sydämeemme ja ymmärtää lastensa tunne-elämää paremmin kuin me lapset itse.
Siunausta ja voimia! <3

Kata kirjoitti...

Äiti on aina tärkeä ihminen oli sitten minkäikäinen tahansa.Ymmärrän sinua.Voimia ja Taivaan Isämme hellyyttä oikein paljon sinulle♥Olet ajatuksissani usein.

Johanna Laakso kirjoitti...

Misty!
Kiitos. Niin se on, että kukaan ei voi viedä muistojani :) Ja pienin askelin tämä edistyy, välillä helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Mutta en usko, että ikävä koskaan poistuu kokonaan, ehkä sen ei ole tarkoituskaan. Siunausta sinulle ♥

Nurkkis!
Äiti on aina äiti...vaikka voissa paistais :) Kyllä me kaikki kaipaamme äitiä välillä, nuoret ja vanhat. Eikä kukaan voi sanoa, että tunteeni ovat vääriä tai oikeita, ne ovat tunteita. Jumalan lapsen etuoikeus onkin, että vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi, Taivaallinen Isämme takuulla tietää, mitä sydämessämme on. Siunausta sinulle myös ♥

Kata!
Ihan samaa mieltä, että millainen äiti tahansa, oma äiti on aina oma äiti ja lapselle tärkeä.
Kiva kuulla, että olen ajatuksissasi, tämä on molemminpuolista :)
Siunausta teille molemmille sinne ♥

pau kirjoitti...

Kotona taas, Johanna :D
Siunausta ja ilon pilkahduksia vähitellen. Elämä voittaa, itku puhdistaa ja suru ja kaipaus kuuluvat elämään.
Kun ajelin kotiin tänään, minulla oli koko matkan ikävä lapsiani. Ikävä, suru ja muut tunteet tulevat ja menevät.
Jeesus on kanssamme niissä kaikissa.
Rakkain terveisin<3

Kirsti kirjoitti...

Ihanaa, kun osaat itkeä,se on hyvä asia.
Minusta sinun tunteesi käsittelyt on kypsyyden merkki. Jeesus kanssasi!

Tulin ilmoittamaan tunustuksesta sinulle blogissani:)♥

Johanna Laakso kirjoitti...

Pau!
Tunteet tulevat ja menevät, onneksi on tunteiden kirjo :) Siunausta sinulle ♥

Kirsti!
Kiitos tunnustuksesta!! Olen ihan otettu ♥ Katson, osaanko sen tänne liittää. Yritän ehtiä nyt tässä lähiaikoina kirjoittaa muutenkin tänne, kunhan saisin aikaiseksi.
Siunattua sunnuntaipäivää sinulle!

pau kirjoitti...

Johanna.
Iloa Jeesuksen kanssa.
Minä aion mennä saunaan. Laitoin makkarat folioon kiukaalle Teroa ja itseäni varten:D Kevytmakkaraa tietysti. Olen päättänyt, että sekin on hyvää.
On ollut taas tunteiden kirjoa täälläkin päässä, mutta eipä ole elämä yksitoikkoista :D
Siunausta, pikkuystäväni!