maanantai 24. elokuuta 2009

Menneisyyden suorittamista

Minä olen taas ihmetellyt itseäni viime aikoina. Kuinka suorituskeskeisiä me ihmiset olemmekaan! Minut on kyllä kasvatettu suorittamaan jo pienestä pitäen, mutta miten siitä on niin vaikea pyristellä pois? Kenelle me oikeastaan suoritamme?

Pieni-Johanna alitajunnassani edelleen suorittaa äidin käskyjä. Meillä kotona oli vallalla äidin sana. Siitä ei poikettu muuta kuin poikkeustapauksissa. Poikkeustapaus oli silloin, kun äiti oli humalassa. Pääsääntöisesti kuitenkin äitini oli periaatteen nainen. Hyvin vahva sellainen. Hänellä oli kovin autoritäärinen luonne ja hän oli äärimmäisen karismaattinen ihminen. Äitiä oli vaikea vastustaa, miltei mahdotonta. Niinpä minä tein, kuten käskettiin. Opin miellyttämään ja tekemään sen, mitä oli odotettu. Pärjäsin oikein hyvin. Olin äidin lellikki; tai niin kaikki muut minut näkivät. Jopa veljeni.

Todellisuudessa elin suurten paineiden alla. Minulta odotettiin aina jotakin. Ja minä niin epätoivoisesti hain hyväksyntää. Voi kuinka monet kerrat itkin itseni uneen. Olin jo teini-iässä lopen uupunut. Mutta minä suoritin ja suoritin. Suoritin lukiot ja suoritin työt. Suoritin siinä ohessa veljenikin hoidot ja suoritin kotia. Sitten minä suoritin aikuisiällä kaikille ihmisille, joita tunsin. Ja kun panokseni loppuivat, aloin valehdella suorituksiani. Tosiasiassa kaikki alkoi mennä pieleen. Paniikkihäiriöt alkoivat, masennus puski päälle ja hommat jäivät kaikki puolitiehen. En meinannut millään enää saada mitään suoritettua loppuun asti. Hain aina uusista asioista alkuinnostusta, mutta aina se innostus loppui alkumetreillä. Pidin kuitenkin tiukasti kulisseista kiinni, vaikka niihin alkoi pikkuhiljaa ilmestyä reikiä. Läheiset ihmiset alkoivat nähdä valheideni läpi. Jäin usein kiinni kaikenlaisista valheista, kun en enää muistanut, kenelle olin valehdellut mitäkin.

Elin vuositolkulla aivan hirveässä paineen kuplassa. Stressi oli miltei sietämätön ja paniikkihäiriöt pahenivat niin, etten välillä voinut poistua asunnostani. Luulin, että kaikki ihmiset tietävät, kuinka kamala ihminen minä olen. Minusta tuntui, että ihmiset pystyvät lukemaan ajatuksiani ja että kaikki tuijottivat minua. Aloin jäädä useammin ja useammin pois koulusta, kun en voinut mennä bussiin. Ainoa paikka, missä tunsin oloni turvalliseksi, oli baari. Siellä minua ei tuijotettu ja se tuntui kotoisalta. Olenhan pienen ikäni kasvanut alkoholin ympäröimänä. Baareista on kokemusta jo pienestä pitäen, kun äitiä haettiin milloin mistäkin kapakasta tai odotettiin baarin portailla, koska äiti tulee. Niinpä siitä ilmapiiristä tuli minulle kodinomainen ja pidin sitä turvallisena.

Aloin käyttämään itse alkoholia jo nuorella iällä. Kuitenkin nuorena aikuisena se tuntui olevan elämäni keskipiste. Ei niinkään alkoholi, mutta juhliminen. Minä nautin suunnattomasti baari-illoista ja tanssin huumasta. Lisäksi pystyin samaistumaan ihmisiin, jotka viettivät siellä aikaansa. Olimme kuin sieluntovereita. Ymmärsimme toisiamme. Minä latauduin baarissa. Tunsin, että siellä voi hengähtää suorittamisesta, hetkellinen lepo masennuksen uuvuttamasta huonosta itsetunnosta. Humalatila turrutti ajatusten hyökyaallot ja minä pystyin rentoutumaan.

Tietenkään tämä ei auttanut olotilaani oikeassa elämässäni. Päinvastoin baari-illan jälkeen piti taas suorittaa entistä enemmän, ettei totuus paljastuisi. Kulissit olivat pikkuhiljaa romahtamassa. Ihmiset pitivät minua pelkkänä bilehileenä. Kiva ihminen, mutta ei järin luotettava eikä ystävänä kovinkaan mukava. Minusta oli tulossa kovaa vauhtia ihminen, jollainen en koskaan ollut halunnut olla. Minusta oli tulossa äitini kopio! Muistan vannoneeni joskus, että minusta ei ikinä tule samanlaista kuin äidistäni. Nyt jälkeenpäin huomaan, että en oikeastaan pääse sitä pakoon. Se on minun perintöni. Voin taistella sitä vastaan, mutta olen mikä olen.

Olen kuitenkin tullut ymmärtämään, että minä voin katkaista tämän kierteen, joka suvussamme näyttää alkoholin suhteen siirtyvän sukupolvesta toiseen. Minulla on valta valita, millaisen tulevaisuuden haluan itselleni ja lapselleni. Millaisen perinnön minä jätän tuleville sukupolville. Olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan perintöäni, jonka oma äitini jätti minulle. Ja kaikille tehtäköön tiettäväksi negatiivisesta kirjoituksen sävystäni huolimatta, että minä olen antanut äidilleni anteeksi kaiken! Se oli pitkä ja raskas prosessi, mutta minä olen vihdoin katkeruudesta vapaa sydämessäni. Parempaa lahjaa ei Taivaan Isä minulle olisi voinut antaa. Minä olen oppinut ymmärtämään äitiäni ja minä olen oppinut rakastamaan häntä juuri sellaisena, kuin hän oli. Pahojen muistojen tilalle on tullut rakkaita, hyviä ja onnellisiakin muistoja. Niitä minä vaalin sydämessäni ja itken poismennyttä äitiäni. Minä toivon, että olisin vielä voinut halata häntä ja kertoa antaneeni anteeksi kaiken. Että hän oli paras äiti, jonka olisin voinut saada ja hän hoiti tehtävänsä juuri niin hyvin, kun hän niillä tiedoilla, taidoilla ja voimilla silloin kykeni. Toivon, ettei hänen olisi tarvinnut elää niin raskasta elämää. Ettei hän olisi voinut niin pahoin ja olisi voinut tuntea itsensä rakastetuksi.

Nimittäin rakkaus voittaa kaiken, niin tapahtui minullekin. Vielä on haavoja sitomatta, mutta Rakkaus, joka antoi minulle voiman rakastaa itseäni ja lastani, rakastaa minua terveeksi pala palalta. Ja minä rakastan sitä Rakkautta, joka on antanut minulle uuden elämän. Huolimatta siitä, miltä minusta tuntuu, Jeesus rakastaa minua, ja Sinua!

Huomaan eksyneeni alkuperäisestä aiheestani täysin. Ei se haittaa, kirjoitan siitä sitten toisen kerran. Nyt alan valmistautumaan hoidokkilapsen tuloon. Siunausta kaikille, jotka tänne taas eksyitte viettämään lukuhetkiä ♥

7 kommenttia:

Marja kirjoitti...

Niinkuin sinä niin minäkin kärsin paniikista ja siitä, että hauni auttaa muita on liian vahva, niin vahva, että unohdan itseni olin sairas tai terve.
Onneksi sinä olet saanut löytää Jeesuksen, joka tietää mitä tekoa olemme, Hän tietää menneet ja tulevat ja kulkee rinnallamme AINA joka hetkessä juuri nytkin - tunnetko sen. Siunausta elämääsi.

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Marja,
paniikkihäiriö on kyllä harvinaisen epämiellyttävä sairaus. Sen kanssa eläminen voi olla joskus todella hankalaa. Minä en ole saanut pahaa paniikkikohtausta sen jälkeen, kun olen tullut uskoon. Hiljalleen olen siitä parantunut, sen myötä, kun itsetuntoni ja varmuuteni Jeesuksen läsnäolosta on vahventunut. Joskus bussiin meno lapsen kanssa on hankalaa ja kaupassa saattaa iskeä ahdistus, mutta pääsääntöisesti olen pärjännyt aika hienosti. Uudet tilanteet kyllä ovat kova paikka minulle ja hyvin usein käsittelen niitä polttamalla tupakan. Se rauhoittaa minut ärsyttävällä tavalla. Toivon, että pääsisin koko tupakasta jo pian eroon. Mutta kyllä Taivaan Isän huolenpidossa on hyvä olla. Hän hoitaa kaiken ajallaan ja rakkaudella.
Ja yhdyn myös tuohon sinun auttamisen haluusi! Minä olin koko elämäni joutunut huolehtimaan paljon muista, että en enää muistanut huolehtia itsestäni. Minä luulen, että Jumala on maksanut minulle kaikki takaisin 10-kertaisesti. Olen saanut niin paljon apua muilta ihmisiltä lapseni syntymän jälkeen, että on tässä ollut opettelemista ottamaan vastaan apu ja huolenpito, ilman, että tuntee itseään täysluuseriksi. Olen huomannut, että kaikkein vaikeinta onkin huolehtia omasta hyvinvoinnista. Ehkä varsinkin kristityn, kun meidän nimenomaan kuuluisi auttaa kärsiviä. Mutta minä koen, että Jumala haluaa minun hoitavan itseäni, jotta voin sitten tulevaisuudessa ammentaa siitä, mitä minulle on annettu. Jos ei koskaan ole saanut, on mahdotonta antaakaan.
Rukoilen myös Sinun parantumisen puolesta, että Herra rakkaudella hoitaisi Sinun haavasi.
Runsasta siunausta myös Sinun elämääsi! ♥

Marja kirjoitti...

Minulla on myös tuo tupakki rauhoittava tekijä - valitettavasti, mutta luotan siihen, että Herra sen ajallaan ottaa pois.
Todellakin hoida itseäsi ja muista silloin kun et itse jaksa Jumala kantaa sinua - Hän on luvannut pitää meistä huolen ja Jumalan sana on niin ja aamen.
Isän käsivarsille jätän nyt sinut tänään tässä hetkessä kuin myös lapsesi Jumalan antama lahja sinulle.

Marja kirjoitti...

Miten voit?

Johanna Laakso kirjoitti...

Moi Marja!
Kiitos kysymästä, ihan hyvin täällä voidaan. Nyt tuskastelen, kun mini-ihmisessä on niin paljon virtaa, etten meinaa saada sitä millään rauhoittumaan nukkumaan. Siellä se kiekuu sängyssä edelleen :)
Myös olen eilen ja tänään ihmetellyt, miksi minun päässäni on niin hiljaista :) Tuntuu ihan oudolta, kun ajatusvirta on, jollei nyt ihan katkennut, niin ollut kovin vaisulla päällä. Mutta täytyy nauttia näistä hetkistä. Sen sijaan migreeni meinaa hiipiä taas kylään. Onneton senkin sairauden sain synnytyksen jälkeen.
Miten Sinä voit? Onko vointi kohentunut jo edellisestä syto-jaksosta? Me myös odottelemme kuumeisesti mummin kanssa, millaista hoitoa hän alkaa saada nyt rintaleikkauksen jälkeen. Selviää kahden viikon kuluttua, kun on kirurgille aika. Vointeja Sinulle ja Siunausta ♥

Marja kirjoitti...

3-4 päivää sytojen jälkeen on pahinta aikaa, mutta sitten helpottaa. Todellakin nauti niistä hetkistä kun "ei mieti mitään" vaikka se olo onkin hurjan tyhjän tuntuinen. Minulla se on aikaa, jolloin suunnittelen kaikkea minulle mieluista (teen sitä,hommaan tätä, sopisiko tuo sittenkin toiselle seinälle, mitenvaihtaisin huonekalujen järjestystä jne.)
Toivottavasti sinulla on pätevät lääkkeet siihen migreeniin, ei yhtään kiva vaiva.
Lapsista puheen ollen meillä tyttö, joka nyt tosin on kohta 17v. Siis se nukuttamis rumba oli jotain aivan älytöntä (nyt nukahtaa jo ihan itsestään:)).
Pojat on ollu paljon helpompia 18v. ja 21v..
Ei kun syliin ite kattomaan tv:tä ja pojalle pullo suuhun ja avot peli on selvä.
Toivon sinulle rauhallista ja mielellesiseesteistä viikon loppua.

Anonyymi kirjoitti...

ETTÄ mä oon taas pillittäny täällä ku oon lukenu sieltä täältä näitä sun tekstejäs. Tääkin, miten tutulta nuo tuntuu, vaikka elämä onkin ollut erilaista. Suorittaminen, paineet, valehtelu, masennus ja paniikki, baarittaminen (se turvallisuuden tunne) ja kuplan puhkeaminen.
Laskin tässä että montako vuotta tuota valehtelua on ollu, noin kymmenen..siitä asti kun keksi että minä en riitä ja tai että pitäs muka pärjätä, esittää muille pärjäävänsä. Huomaan että rehellisyys on mun suurimpia kompastuskivejä tänäänkin. Phuaah. Miten helppo on sanoa että asiat sujuu NIIN MALLIKKAASTI :D vaikka se on jo MONTA kertaa nähty mitä hyötyä siitä esittämisestä on.. EI MITÄÄÄÄÄÄN. Uskaltaisko toivoa että Jumalan kanssa oppis "nöyrtymään" tän asian kanssa.. Pikkuhiljaa :) Piti nyt oksentaa tää tähän ku tuli nii kaikki mielee :D SORIII :D -j-