tiistai 18. elokuuta 2009

Uskon todellisuus

Minua on viime aikoina puhutellut paljon uskon todellisuus. Kuinka todellista usko oikeastaan on ihmiselle, joka on sen vastaanottanut. Elämme ajassa, joka heijastelee suurta epävarmuutta, nostelee uhkakuvia taloudellisesti sekä poliittisesti, asettaa valtavia henkisiä taakkoja meille ihmisille kannettavaksi; ajassa, jossa epätoivo on valtaamassa tilaa sydämissämme. Näen ympärilläni valtavan paljon pahoinvointia. Ihmiset ovat väsyneitä ja voimattomia kuormiensa alla. Silti heidän lasteihinsa vaan lisätään painoa. Mistä ilmenee kaiken tämän keskellä Jumalan hyvyys?

Minä turvauduin ennen sanontaan: "Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa". Todellisuudessa se ei kyllä koskaan auttanut minun sisäistä tuskaani, mutta sainpahan tilaisuuden esittää vahvempaa kuin oikeastaan olinkaan. Ikäänkuin se olisi ollut joku saavutus - jokaisesta voitosta aina yksi papukaijamerkki lisää rintapielukseen ripustettavaksi. Niin minä sitten olen kulkenut kaikki merkit rinnassani ja vertaillut niitä toisten kanssa. Kenellä on mennyt huonoimmin tai kuka on on saanut kunniakseen olla meistä vahvin. Todellinen minäni huusi: "miksi aina minä? Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni taas tämän?". Toinen klisee, jota olen käyttänyt ahkerasti: asioilla on aina tapana järjestyä. Mielen rauhoittamiseen toimii hetkellisesti ja siirtää katseen tulevaan, odottaen aikaa parempaa. Mutta minä olen huomannut, ettei minun tarvitse ahdistua odotusaikanakaan. Jeesus on kanssani ahdingon keskipisteessä; ei Hän odottele minua vastarannalla, kunnes olen jotenkuten räpiköinyt tieni myrskyn läpi. Hän seisoo vierelläni, pitää kädestäni kiinni ja rohkaisee minua tarkastelemaan tilannetta turvakaukalon läpi. Minä saan avukseni huutaa Hänen nimeään, kun vihollinen piirittää minut idästä, lännestä, etelästä ja pohjoisesta. Silloin, kun valoa ei ole näkyvissä missään. Saan myös turvata Häneen elämäni pienissä asioissa. Ei ole mitään kauniimpaa kuin se, että minä katson Häneen ja Hän katsoo minuun. Siinä on hyvä olla, sitä on hyvä tavoitella ja siitä voi oppia elämään.

Mitä tapahtuu silloin, kun asiat eivät mene niinkuin olimme ajatelleet? Minä olen saanut eturivin paikan näytökseen, jota en koskaan halunnut mennä katsomaan, mutta johon minut kutsuttiin. Minun mummillani todettiin rintasyöpä kolmisen viikkoa sitten. Nyt tulevana perjantaina häneltä poistetaan toinen rinta kokonaan sekä kainalosta imusolmukkeita. Aiemmista tutkimustuloksista poiketen, kirurgi kertoi eilen syövän levinneen myös kainaloon. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka tärkeä minun mummini minulle on. Hän on ollut elämäni tukipilari kaikissa vastoikäymisissä, häneen minä olen saanut maallisesti turvautua koko elämäni ajan. Ja nyt on mahdollista, että hänet kutsutaan jo Taivaan kotiin. Tämä tekee kipeää, se osuu minuun johonkin niin syvälle, että sitä on mahdotonta käsittää. Minä tarvitsisin häntä vielä täällä maan päällä. En millään olisi valmis luopumaan hänestä. Pelkkä ajatus siitä ja silmistäni tulvahtaa kyynelten joki. Inhimillisesti ajatellen tämä tuntuu epäreilulta, minä vasta 4 vuotta sitten menetin äitini, nyt voin menettää toisenkin. Syöpä-diagnoosi kalskahtaa niin lopulliselta, pelottavaltakin ja siinä on ehdottomasti kuoleman haju.

Mutta kun annan mieleni Hengen johdateltavaksi, minut valtaa ilo mummini sairaudesta! Käsittämätöntä! Se voi kuulostaa tylyltä ja epäinhimmilliseltä, mutta minä iloitsen sairauden tuomista mahdollisuuksista. Mummini on saanut tilaisuuden elää Kristuksesta ja kasvaa Hänen läheisyydessään. Sillä kuoleman läheisyys saa meidät hakeutumaan vielä lähemmäksi Häntä, joka meidät voi armahtaa, parantaa ja pelastaa. Mummini pelastui vasta myöhemmällä iällä, mutta koko uskonsa ajan hän on ollut hyvä ja uskollinen palvelija Jeesukselle. Hän on nöyrä ja sydämellinen ihminen. En voi muuta, kun kunnioittaen katsoa mummini taivalta ja sitä, miten hän ottaa Jumalan kädestä sekä hyvän että pahan. Hän kiitollisena sairastaa syöpää! Hän siis kiittää syövästään Herraa ja sanoo: "tapahtukoon Sinun tahtosi". Tämä on lahja Isältä sekä mummilleni että kaikille hänen läheisilleen. Kirjoittaessani tätä olen niin liikuttunut, että pakahdun tästä rakkaudestani Taivaallista Isää kohtaan. Voiko kauniimpaa nähdä, kun uskovan, joka todella on elävästi uskossa. Joka todella on vapaa tämän maailman murheista, joka totisesti on löytänyt sen uskon, jota meidät on kutsuttu evankeliumina viemään kaikkeen maailmaan.

Tämä saattaa vielä muodostua suurimmaksi opetukseksi, minkä Jumala minulle haluaa opettaa. Usko ihan todella voi toimia suojakilpenä kaikkea sitä vastaan, millä tämä maailma meitä vastaan hyökkää. Tiedän, että on paljon uskovia, jotka kärsivät masennuksesta, ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä ja ovat katkeroituneet Jumalalle. Minä rukoilen teidän puolestanne, että vahvistuisitte uskossanne niin, että se Jeesus, joka julistaa vangituille vapautusta, pääsee vaikuttamaan teidänkin sydämissänne ja vapauttaa teidän kahleista. Jeesus ei koskaan luvannut helppoa elämää uskoville, päinvastoin Hän sanoi: "jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä, se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin." (Joh. 15:18-20). Voimme siis odottaa vastoikäymisiä, mutta meitä myös lohduttaa seuraava Raamatun kohta: "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa me nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestäävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen." (Room. 5:2-5)

Omakohtaisesti voin sanoa, että voi olla tuskallisen hankalaa etsiä Jumalan kasvoja. Varsinkin, kun vastaus viipyy. Me emme kuitenkaan saa lannistua, sillä ei ole muuta toivoa olemassa. Minä saan usein itkupotkuraivarit Jumalani edessä, kun Hän ei vastaa, eikä olo helpotu, eivätkä vaikeudet väisty. Se on raivostuttavaa ja väsyttävää, mutta Hän ei koskaan siitä huolimatta ole jättänyt minua yksin. Aina on tullut joku, joka johdattelee minut takaisin elävien kirjoihin, kun minä vaellan pimeässä. Se voi olla ihminen tai se voi olla joku mitättömältä tuntuva ajatuksen itunen, joka paljastautuukin olevaksi koko vyyhdin purkaja ja vastaus. Hän vaan vastaa tavalla tai toisella. Minun pitää oppia kuuntelemaan Häntä, se onkin haaste. Olen harmikseni todennut, että raivoamalla ja repimällä hiuksia päästään, ei Taivaan Iskältä saa muuta kuin lämpimän katseen osakseen. Ei myöskään marttyyrivedolla: aina mä joudun kestään tätä, tää maksaa mulle liikaa, enkö muka oo ollu tarpeeksi hyvä ja nöyrä, kun sallit tämän. Ei. Turhia sanoja, jotka kohtaavat meitä Taivaassa. Silti, kyllä Hän kuuntelee marinatkin, mutta eivät ne meitä auta, pikemminkin ruokkivat pahaa oloa ja saavat aikaan suuttumusta ja katkeroitumista Jumalaa kohtaan. Tunnustan. Olen yksi pahimmista nurisijoista, mutta Isä on kääntämässä sivua elämässäni. Hän opettaa minulle syvää kiitollisuutta Häntä kohtaan, joka tulee olemaan uskoni kannatteleva voima.

7 kommenttia:

Marja kirjoitti...

Kirjoituksesi oli hyvä ja rehellinen. Kuin omasta suustani jos osaisin kirjoittaa sen sanoiksi.

Johanna Laakso kirjoitti...

Kiitos Marja! Mukavaa kuulla, että joku muukin jakaa samanlaisia ajatuksia. Ja tervetuloa lukijaksi!

Nurkkalintu kirjoitti...

Hei, Johanna! Löysin blogisi Marjan blogin kautta. Luin juuri ensimmäiset postauksesi ja tulen myöhemmin jatkamaan lukemista.
Laitoin blogisi omalle blogilistalleni. Sainhan?
Siunausta viikonloppuun! :-)

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Nurkkalintu!
Kiva, että olet myös löytänyt tänne! Ja tottakai saa lisätä blogilistalle, minun täytyisi myös julkaista lista blogeista, joita seurailen, ei tarvisi aina mennä monen mutkan kautta. On vaan mukamas ollut taas niin kiire, etten ole ehtinyt täällä kuin pyörähtelemään.
Antoisia lukuhetkiä Sinulle, toivottavasti viihdyt matkassa mukana! Siunausta ♥

Nurkkalintu kirjoitti...

Kiitos, Johanna.
Sinä ja suloinen pikku-Jasmin sekä mummisi olette rukouksissani.

Johanna Laakso kirjoitti...

Kiitos Nurkkalintu rukouksistasi! Rukouksen kantava voima on suunnaton, arvostan rukoustasi suuresti. Mummi myös varmasti iloitsee rukouksista, joita hänen puolestaan on huokailtu! Hän on nyt kotiutunut sairaalasta ja voi oikein hyvin. Leikkaus sujui myös hyvin, kiitos Herralle! Siunasta Sinulle ♥

Nurkkalintu kirjoitti...

Mukavaa, että kerroit mummisi kuulumiset. Taivaan Isälle kiitos tästä päivästä ja tulevista. Jatketaan matkaa rukoillen ja luottaen, päivä kerrallaan.
Hyvää yötä, Jeesus myötä! :-) <3