torstai 15. heinäkuuta 2010

Hän ei ole myöhässä

Helpotus. Olen saapunut jälleen keitaalle, virvoittavien vetten äärelle. Takana on taas useamman kuukauden valmistautumisjakso, tiedäthän, se aika, jolloin Jumala valmistaa meitä vastaanottamaan Häneltä. Olin jälleen siinä pisteessä, että en olisi kestänyt pisaraakaan enää. Ja juuri silloin Jumala vastaa. Hän ei ole koskaan myöhässä, ei liion ajoissakaan, mutta myöhässä ei koskaan.

Otteita Joyce Meyerin kirjasta Beauty for Ashes:

"As human beings we are created by God to be happy and to feel good (right) about ourselves. As a matter of fact, we must feel good about ourselves or eventually we will develop some sort of uncontrolled behavior, because such behavior gives us "good feelings", even if only for a little while"

"Most people who have been abused are shame-based individuals. They feel bad about themselves. They do not like themselves; therefore they experience a lot of guilt and condemnation."

"I had so much bad fruit in my life that I experienced regular bouts of depression, negativism, self-pity, quick temper, and the chip-on-the-shoulder syndrome. I had a controlling, domineering spirit. I was harsh, hard, rigid, legalistic, and judgemental. I held grudges and was fearful-especially of being rejected.
I was one person on the inside and another on the outside. I pretented to be confident, and in some ways I was. Still, I had low self-esteem. My so-called confidence was not really based on who I was in Christ, but on the approval of others, on my appearance and accomplishments, and on other such external factors. Many people think they are confident, but if their superficial exterior is stripped away, they are atually scared stiff! I was confused and full of inner turmoil."

Varsinkin viimeiset sanat: inner turmoil / sisäinen myllerrys, sekasorto, kuvaavat olotilaani, varsinkin viimeiseltä kahdelta vuodelta. Minua hallitsevat erityisesti seuraavat tunteet: häpeä, syyllisyys, pelko. Ja mitä enemmän olen yrittänyt päästä eroon näistä tunteista, sitä enemmän ne minua kiusaavat. Yhtäkkiä lukiessani Joycen kirjaa, kuulin sen hiljaisen äänen sisälläni ja ymmärsin, että en ole odottanut Pyhää Henkeä taisteluissani. Olen hutkinut ja mätkinyt sinne ja tänne, katkonut oksia vain todetakseni, että pian ne ovat kasvaneet takaisin, entistä tuuheampina.

Sisäinen kipu on pahinta kipua, mitä osaan kuvitella. Se jäytää ja kalvaa, hiljalleen syö ihmistä sisältä, väsyttää lopenuupuneeksi, kunnes ei enää jaksa välittää, mistään. Kun kipu yltyy, ihminen alkaa panikoida, hän tekee mitä tahansa, että syyttävät ajatukset, häpeän tunne, kalvava pelko väistyisivät. Mikä siihen kenelläkin auttaa, toiset juoksevat jääkaapille ahmimaan, toiset korkkaavat viinapullon, toiset ketjupolttavat, toiset painuvat salille rääkkäämään itsensä henkihieveriin jne. Mieli tarvitsee helpotusta, hyvänolon tunnetta, endorfiineja kehoon.

Minä olen elänyt sisäisen kivun kanssa niin kauan. Olen suoraansanottuna armoton itseäni kohtaan. Muistan kerran, kun Herra sanoi erään uskovan (joka ei tunne minua lainkaan) kautta, että minä vaadin itseltäni asioita, joita Jumala ei ole koskaan vaatinut minulta. Ajattelin tuolloin, että näinköhän? Minun on niin vaikea uskoa, että olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena. Hyvin harvoin osaan vastaanottaa rakkautta, missään muodossa. Varsinkaan toisilta ihmisiltä. Vaikka olen rakkauden suhteen nälkiintynyt, kaipaan sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta kun sitä joku minulle osoittaa, koen usein valtavaa häpeää ja syyllistän itseäni.

Koska kello tikittää jo puolta yötä, on lopetettava tältä erää. Lopuksi vain kerron, että olen päättänyt vastaanottaa Jumalan rakkautta, missä muodossa Hän sitä minulle haluaakin näyttää. Olen päättänyt alkaa pitää kirjaa kaikista pienistä ja suurista asioista, joissa minä koen Jumalan rakkautta ja annan Hänen todistaa itselleni, että kaikkine vikoineni, minä olen rakastettu. Olen pyytänyt Pyhää Henkeä näyttämään minulle, milloin Jumala haluaa osoittaa minulle rakkauttaan. Seikkailu alkakoon!