Epäuskosta uskoon

Jaahas, aika kirjoittaa taas. Päivät ne vaan tuntuvat vaihtuvan uusiin ja aika kuluu nopeaan. Minulla on ollut jotenkin raskas ja synkkämielinen viikko tämä viikko. Tuntuu, että hengellisesti kaikki velloo paikallaan ja on vaikea nähdä tulevaisuuteen. Puran siis lastini tänne ja pyydän Pyhää Henkeä avaamaan sisintäni.

Taas se on todettava, että me ihmiset olemme niin epäuskoista sakkia, ettei muusta väliä. Minulla on jälleen kerran viimeisen viikon verran soinut repeatilla jo niin nuhjuiseksi käynyt lause: "Ei susta ikinä mitään tule!". Miten ihmeessä voi olla niin vaikea uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa? Tai vaikka ei uskoisikaan itseensä, niin muistaisi edes olevansa uskossa! Minut on koodattu voittamaan Jeesuksessa Kristuksessa!! Miten minä voin unohtaa sen viikon välein?? Kun vihollinen syöttää valheitaan, miksen minä muista sanoa, että: "ihan sama, ehkä minusta ei ole siihen, mutta Jeesuksesta kyllä löytyy panoksia". Ja mielellään olisi mukavaa myös muistaa tämä ennen kuin asiat paisuu niin isoiksi, etten enää itsekään tiedä mistä on kyse.

Huomaan, että nyt on meneillään seuraavanlainen hyökkäys-strategia: vihollinen yrittää uskotella, että olen vain luonteeltani negatiivinen, masennukseen taipuvainen ja vakavamielinen. Ei pidä paikkaansa! Jumala ei tasan varmasti luonut minusta negatiivista eikä varsinkaan masentunutta! Sen sijaan elämä on rusikoinut minut tälläiseksi. Olen oppinut suhtautumaan asioihin negatiivisesti. Mielenkäyttö on yhdenlainen itsepuolustuslaji. Nyt minun vaan taas tarvitsee antaa mieleni Hengen johdatettavaksi.

Mutta miten se voikin olla joskus hankalaa! Miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa turvata ja LUOTTAA Jumalaan? Minä olen niin käsittämättömän lopen kyllästynyt yrittämään itse. Ja niin usein minä kuitenkin sorrun siihen. Minä haluan hetinytvälittömästi oppia luovuttamaan itseni Jumalalle kokonaan!! Herra auta! Minä en halua, että joudun aina vetämään itseni tiettyyn lopenuupuneeseen pisteeseen, kunnes ymmärrän, että voin pyytää Herraa hoitamaan asiat. Ja Hän järjestää aina asiat miljoona kertaa paremmin kuin olisin itse koskaan kyennyt edes ajattelemaan.

Vihollinen on päässyt lapsuudessani varastamaan luottamukseni mihinkään olevaiseen, saatikka sitten siihen, mitä en voi edes nähdä. Minä olen niin raivostuttavan sidottu tunteisiini. Jumalan olemassaolo ei kuitenkaan ole riippuvainen minun tunteistani ja minun täytyy oppia tämä asia mahdollisimman pian. Ja vihollinen sorkkii nimenomaan tunteita, hän on mestari manipuloimaan.

Eilen eräs henkilö rukoili puolestani ja hän sanoi näkevänsä minun tuskaisen tieni, jolla on vuodatettu paljon kyyneleitä ja että olen kantanut suuria taakkoja. Hän näki nimenomaan lapsuuteeni ja kertoi, että Jeesus haluaa nyt auttaa minua käsittelemään noita muistoja ja haavoja ja parantaa minut mielenalueelta. Tämänhän pitäisi olla iloinen uutinen, mutta jostain syystä tulin kovin surulliseksi. Minä kun jo luulin parantuneeni niistä haavoista anteeksiantamuksen kautta! Mutta kyllä minä tiedostan ongelmat, jotka koskevat tunne-elämääni. Minä olen niin kovin haavoittuvainen, varsinkin hylkäämisen tunne on vahvana läsnä yleensäkin kaikessa mitä teen. Inhoan sitä. Odotan, että minä koen vapautuksen siitä pian.

Ei minulla ole muuta, kun jälleen laittaa toivoni Jumalaan. Minusta itsestäni ei ole itseäni parantamaan. Tästä nähtävästi tuli taas tälläinen itkuvirsi :) Lohdutukseksi kaikille lukijoille täytyy sanoa, että oloni parani huomattavasti tässä kirjoituksen aikana. Suorastaan koen mieleni taas positiiviseksi. Kyllä tämä blogi todella on syntynyt tarpeeseen! Tälläistä se on yksinhuoltajaäidillä, joka ei voi kuitenkaan lapseensa purkaa pahaa oloa. Minä siis keskustelen teidän kanssanne lukijat ♥

Haluan myös tässä lopuksi kiittää kaikkia teitä, jotka olette rukoilleet puolestamme! Mummi lähetti myös terveiset kaikille lukijoille ja kiitoksen kaikille rukoilijoille. Hän voi hyvin, fyysisesti hän on kovilla, mutta hengellisesti edelleen vahvana. Hänestä minä saan oppia luottamuksesta Jumalaan. Ja niinkuin kirjoitin jossain aikaisemmassa tekstissäni, että minä vastaan taistelukutsuun mielen sortoa vastaan. Minä olen valmis, minä, pikku-soturi, mummini esirukouksen ja hengellisen auktoriteetin siivittämänä nousen esiin Goljatiani vastaan. Luotan Jumalan lupaukseen huolehtia minusta öin ja päivin.

Menneisyyden suorittamista

Minä olen taas ihmetellyt itseäni viime aikoina. Kuinka suorituskeskeisiä me ihmiset olemmekaan! Minut on kyllä kasvatettu suorittamaan jo pienestä pitäen, mutta miten siitä on niin vaikea pyristellä pois? Kenelle me oikeastaan suoritamme?

Pieni-Johanna alitajunnassani edelleen suorittaa äidin käskyjä. Meillä kotona oli vallalla äidin sana. Siitä ei poikettu muuta kuin poikkeustapauksissa. Poikkeustapaus oli silloin, kun äiti oli humalassa. Pääsääntöisesti kuitenkin äitini oli periaatteen nainen. Hyvin vahva sellainen. Hänellä oli kovin autoritäärinen luonne ja hän oli äärimmäisen karismaattinen ihminen. Äitiä oli vaikea vastustaa, miltei mahdotonta. Niinpä minä tein, kuten käskettiin. Opin miellyttämään ja tekemään sen, mitä oli odotettu. Pärjäsin oikein hyvin. Olin äidin lellikki; tai niin kaikki muut minut näkivät. Jopa veljeni.

Todellisuudessa elin suurten paineiden alla. Minulta odotettiin aina jotakin. Ja minä niin epätoivoisesti hain hyväksyntää. Voi kuinka monet kerrat itkin itseni uneen. Olin jo teini-iässä lopen uupunut. Mutta minä suoritin ja suoritin. Suoritin lukiot ja suoritin työt. Suoritin siinä ohessa veljenikin hoidot ja suoritin kotia. Sitten minä suoritin aikuisiällä kaikille ihmisille, joita tunsin. Ja kun panokseni loppuivat, aloin valehdella suorituksiani. Tosiasiassa kaikki alkoi mennä pieleen. Paniikkihäiriöt alkoivat, masennus puski päälle ja hommat jäivät kaikki puolitiehen. En meinannut millään enää saada mitään suoritettua loppuun asti. Hain aina uusista asioista alkuinnostusta, mutta aina se innostus loppui alkumetreillä. Pidin kuitenkin tiukasti kulisseista kiinni, vaikka niihin alkoi pikkuhiljaa ilmestyä reikiä. Läheiset ihmiset alkoivat nähdä valheideni läpi. Jäin usein kiinni kaikenlaisista valheista, kun en enää muistanut, kenelle olin valehdellut mitäkin.

Elin vuositolkulla aivan hirveässä paineen kuplassa. Stressi oli miltei sietämätön ja paniikkihäiriöt pahenivat niin, etten välillä voinut poistua asunnostani. Luulin, että kaikki ihmiset tietävät, kuinka kamala ihminen minä olen. Minusta tuntui, että ihmiset pystyvät lukemaan ajatuksiani ja että kaikki tuijottivat minua. Aloin jäädä useammin ja useammin pois koulusta, kun en voinut mennä bussiin. Ainoa paikka, missä tunsin oloni turvalliseksi, oli baari. Siellä minua ei tuijotettu ja se tuntui kotoisalta. Olenhan pienen ikäni kasvanut alkoholin ympäröimänä. Baareista on kokemusta jo pienestä pitäen, kun äitiä haettiin milloin mistäkin kapakasta tai odotettiin baarin portailla, koska äiti tulee. Niinpä siitä ilmapiiristä tuli minulle kodinomainen ja pidin sitä turvallisena.

Aloin käyttämään itse alkoholia jo nuorella iällä. Kuitenkin nuorena aikuisena se tuntui olevan elämäni keskipiste. Ei niinkään alkoholi, mutta juhliminen. Minä nautin suunnattomasti baari-illoista ja tanssin huumasta. Lisäksi pystyin samaistumaan ihmisiin, jotka viettivät siellä aikaansa. Olimme kuin sieluntovereita. Ymmärsimme toisiamme. Minä latauduin baarissa. Tunsin, että siellä voi hengähtää suorittamisesta, hetkellinen lepo masennuksen uuvuttamasta huonosta itsetunnosta. Humalatila turrutti ajatusten hyökyaallot ja minä pystyin rentoutumaan.

Tietenkään tämä ei auttanut olotilaani oikeassa elämässäni. Päinvastoin baari-illan jälkeen piti taas suorittaa entistä enemmän, ettei totuus paljastuisi. Kulissit olivat pikkuhiljaa romahtamassa. Ihmiset pitivät minua pelkkänä bilehileenä. Kiva ihminen, mutta ei järin luotettava eikä ystävänä kovinkaan mukava. Minusta oli tulossa kovaa vauhtia ihminen, jollainen en koskaan ollut halunnut olla. Minusta oli tulossa äitini kopio! Muistan vannoneeni joskus, että minusta ei ikinä tule samanlaista kuin äidistäni. Nyt jälkeenpäin huomaan, että en oikeastaan pääse sitä pakoon. Se on minun perintöni. Voin taistella sitä vastaan, mutta olen mikä olen.

Olen kuitenkin tullut ymmärtämään, että minä voin katkaista tämän kierteen, joka suvussamme näyttää alkoholin suhteen siirtyvän sukupolvesta toiseen. Minulla on valta valita, millaisen tulevaisuuden haluan itselleni ja lapselleni. Millaisen perinnön minä jätän tuleville sukupolville. Olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan perintöäni, jonka oma äitini jätti minulle. Ja kaikille tehtäköön tiettäväksi negatiivisesta kirjoituksen sävystäni huolimatta, että minä olen antanut äidilleni anteeksi kaiken! Se oli pitkä ja raskas prosessi, mutta minä olen vihdoin katkeruudesta vapaa sydämessäni. Parempaa lahjaa ei Taivaan Isä minulle olisi voinut antaa. Minä olen oppinut ymmärtämään äitiäni ja minä olen oppinut rakastamaan häntä juuri sellaisena, kuin hän oli. Pahojen muistojen tilalle on tullut rakkaita, hyviä ja onnellisiakin muistoja. Niitä minä vaalin sydämessäni ja itken poismennyttä äitiäni. Minä toivon, että olisin vielä voinut halata häntä ja kertoa antaneeni anteeksi kaiken. Että hän oli paras äiti, jonka olisin voinut saada ja hän hoiti tehtävänsä juuri niin hyvin, kun hän niillä tiedoilla, taidoilla ja voimilla silloin kykeni. Toivon, ettei hänen olisi tarvinnut elää niin raskasta elämää. Ettei hän olisi voinut niin pahoin ja olisi voinut tuntea itsensä rakastetuksi.

Nimittäin rakkaus voittaa kaiken, niin tapahtui minullekin. Vielä on haavoja sitomatta, mutta Rakkaus, joka antoi minulle voiman rakastaa itseäni ja lastani, rakastaa minua terveeksi pala palalta. Ja minä rakastan sitä Rakkautta, joka on antanut minulle uuden elämän. Huolimatta siitä, miltä minusta tuntuu, Jeesus rakastaa minua, ja Sinua!

Huomaan eksyneeni alkuperäisestä aiheestani täysin. Ei se haittaa, kirjoitan siitä sitten toisen kerran. Nyt alan valmistautumaan hoidokkilapsen tuloon. Siunausta kaikille, jotka tänne taas eksyitte viettämään lukuhetkiä ♥

Uskon todellisuus

Minua on viime aikoina puhutellut paljon uskon todellisuus. Kuinka todellista usko oikeastaan on ihmiselle, joka on sen vastaanottanut. Elämme ajassa, joka heijastelee suurta epävarmuutta, nostelee uhkakuvia taloudellisesti sekä poliittisesti, asettaa valtavia henkisiä taakkoja meille ihmisille kannettavaksi; ajassa, jossa epätoivo on valtaamassa tilaa sydämissämme. Näen ympärilläni valtavan paljon pahoinvointia. Ihmiset ovat väsyneitä ja voimattomia kuormiensa alla. Silti heidän lasteihinsa vaan lisätään painoa. Mistä ilmenee kaiken tämän keskellä Jumalan hyvyys?

Minä turvauduin ennen sanontaan: "Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa". Todellisuudessa se ei kyllä koskaan auttanut minun sisäistä tuskaani, mutta sainpahan tilaisuuden esittää vahvempaa kuin oikeastaan olinkaan. Ikäänkuin se olisi ollut joku saavutus - jokaisesta voitosta aina yksi papukaijamerkki lisää rintapielukseen ripustettavaksi. Niin minä sitten olen kulkenut kaikki merkit rinnassani ja vertaillut niitä toisten kanssa. Kenellä on mennyt huonoimmin tai kuka on on saanut kunniakseen olla meistä vahvin. Todellinen minäni huusi: "miksi aina minä? Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni taas tämän?". Toinen klisee, jota olen käyttänyt ahkerasti: asioilla on aina tapana järjestyä. Mielen rauhoittamiseen toimii hetkellisesti ja siirtää katseen tulevaan, odottaen aikaa parempaa. Mutta minä olen huomannut, ettei minun tarvitse ahdistua odotusaikanakaan. Jeesus on kanssani ahdingon keskipisteessä; ei Hän odottele minua vastarannalla, kunnes olen jotenkuten räpiköinyt tieni myrskyn läpi. Hän seisoo vierelläni, pitää kädestäni kiinni ja rohkaisee minua tarkastelemaan tilannetta turvakaukalon läpi. Minä saan avukseni huutaa Hänen nimeään, kun vihollinen piirittää minut idästä, lännestä, etelästä ja pohjoisesta. Silloin, kun valoa ei ole näkyvissä missään. Saan myös turvata Häneen elämäni pienissä asioissa. Ei ole mitään kauniimpaa kuin se, että minä katson Häneen ja Hän katsoo minuun. Siinä on hyvä olla, sitä on hyvä tavoitella ja siitä voi oppia elämään.

Mitä tapahtuu silloin, kun asiat eivät mene niinkuin olimme ajatelleet? Minä olen saanut eturivin paikan näytökseen, jota en koskaan halunnut mennä katsomaan, mutta johon minut kutsuttiin. Minun mummillani todettiin rintasyöpä kolmisen viikkoa sitten. Nyt tulevana perjantaina häneltä poistetaan toinen rinta kokonaan sekä kainalosta imusolmukkeita. Aiemmista tutkimustuloksista poiketen, kirurgi kertoi eilen syövän levinneen myös kainaloon. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka tärkeä minun mummini minulle on. Hän on ollut elämäni tukipilari kaikissa vastoikäymisissä, häneen minä olen saanut maallisesti turvautua koko elämäni ajan. Ja nyt on mahdollista, että hänet kutsutaan jo Taivaan kotiin. Tämä tekee kipeää, se osuu minuun johonkin niin syvälle, että sitä on mahdotonta käsittää. Minä tarvitsisin häntä vielä täällä maan päällä. En millään olisi valmis luopumaan hänestä. Pelkkä ajatus siitä ja silmistäni tulvahtaa kyynelten joki. Inhimillisesti ajatellen tämä tuntuu epäreilulta, minä vasta 4 vuotta sitten menetin äitini, nyt voin menettää toisenkin. Syöpä-diagnoosi kalskahtaa niin lopulliselta, pelottavaltakin ja siinä on ehdottomasti kuoleman haju.

Mutta kun annan mieleni Hengen johdateltavaksi, minut valtaa ilo mummini sairaudesta! Käsittämätöntä! Se voi kuulostaa tylyltä ja epäinhimmilliseltä, mutta minä iloitsen sairauden tuomista mahdollisuuksista. Mummini on saanut tilaisuuden elää Kristuksesta ja kasvaa Hänen läheisyydessään. Sillä kuoleman läheisyys saa meidät hakeutumaan vielä lähemmäksi Häntä, joka meidät voi armahtaa, parantaa ja pelastaa. Mummini pelastui vasta myöhemmällä iällä, mutta koko uskonsa ajan hän on ollut hyvä ja uskollinen palvelija Jeesukselle. Hän on nöyrä ja sydämellinen ihminen. En voi muuta, kun kunnioittaen katsoa mummini taivalta ja sitä, miten hän ottaa Jumalan kädestä sekä hyvän että pahan. Hän kiitollisena sairastaa syöpää! Hän siis kiittää syövästään Herraa ja sanoo: "tapahtukoon Sinun tahtosi". Tämä on lahja Isältä sekä mummilleni että kaikille hänen läheisilleen. Kirjoittaessani tätä olen niin liikuttunut, että pakahdun tästä rakkaudestani Taivaallista Isää kohtaan. Voiko kauniimpaa nähdä, kun uskovan, joka todella on elävästi uskossa. Joka todella on vapaa tämän maailman murheista, joka totisesti on löytänyt sen uskon, jota meidät on kutsuttu evankeliumina viemään kaikkeen maailmaan.

Tämä saattaa vielä muodostua suurimmaksi opetukseksi, minkä Jumala minulle haluaa opettaa. Usko ihan todella voi toimia suojakilpenä kaikkea sitä vastaan, millä tämä maailma meitä vastaan hyökkää. Tiedän, että on paljon uskovia, jotka kärsivät masennuksesta, ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä ja ovat katkeroituneet Jumalalle. Minä rukoilen teidän puolestanne, että vahvistuisitte uskossanne niin, että se Jeesus, joka julistaa vangituille vapautusta, pääsee vaikuttamaan teidänkin sydämissänne ja vapauttaa teidän kahleista. Jeesus ei koskaan luvannut helppoa elämää uskoville, päinvastoin Hän sanoi: "jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä, se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin." (Joh. 15:18-20). Voimme siis odottaa vastoikäymisiä, mutta meitä myös lohduttaa seuraava Raamatun kohta: "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa me nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestäävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen." (Room. 5:2-5)

Omakohtaisesti voin sanoa, että voi olla tuskallisen hankalaa etsiä Jumalan kasvoja. Varsinkin, kun vastaus viipyy. Me emme kuitenkaan saa lannistua, sillä ei ole muuta toivoa olemassa. Minä saan usein itkupotkuraivarit Jumalani edessä, kun Hän ei vastaa, eikä olo helpotu, eivätkä vaikeudet väisty. Se on raivostuttavaa ja väsyttävää, mutta Hän ei koskaan siitä huolimatta ole jättänyt minua yksin. Aina on tullut joku, joka johdattelee minut takaisin elävien kirjoihin, kun minä vaellan pimeässä. Se voi olla ihminen tai se voi olla joku mitättömältä tuntuva ajatuksen itunen, joka paljastautuukin olevaksi koko vyyhdin purkaja ja vastaus. Hän vaan vastaa tavalla tai toisella. Minun pitää oppia kuuntelemaan Häntä, se onkin haaste. Olen harmikseni todennut, että raivoamalla ja repimällä hiuksia päästään, ei Taivaan Iskältä saa muuta kuin lämpimän katseen osakseen. Ei myöskään marttyyrivedolla: aina mä joudun kestään tätä, tää maksaa mulle liikaa, enkö muka oo ollu tarpeeksi hyvä ja nöyrä, kun sallit tämän. Ei. Turhia sanoja, jotka kohtaavat meitä Taivaassa. Silti, kyllä Hän kuuntelee marinatkin, mutta eivät ne meitä auta, pikemminkin ruokkivat pahaa oloa ja saavat aikaan suuttumusta ja katkeroitumista Jumalaa kohtaan. Tunnustan. Olen yksi pahimmista nurisijoista, mutta Isä on kääntämässä sivua elämässäni. Hän opettaa minulle syvää kiitollisuutta Häntä kohtaan, joka tulee olemaan uskoni kannatteleva voima.

Minun mieleni linnakkeet

Mieleni tuntuu olevan taas sekasorron vallassa. Yritän saada ajatuksesta kiinni, mutta ennen kuin tavoitan sen, se on jo hukkunut mieleni syvyyksiin. Olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota mieleni toimintaan. Tai no, melkein koko aikuisikäni olen yrittänyt päästä mielen saloista perille. Joskus vain tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää itseään. Ennen uskoontuloani kärsin aika ajoittain masennuksesta, paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Psykologit ja lääkärit kaikki suosittelivat lääkitystä ja joku jopa vähintään 3 vuoden intensiivistä psykoterapiaa. Kaikille lukijoille siis tehtäköön tiettäväksi, että olen (inhimillisesti)tuomittu mielisairauteen! Huolimatta vuosien hoidoista, mikään ei tuntunut todella auttavan mieleni omaan salattuun myllerrykseen. Useasti olen kokenut todellista voimattomuutta ajatusteni edessä. Epätoivo on saartanut minut lukemattomia kertoja nurkkaan, josta on ollut käsittämättömän vaikeata pyristellä takaisin vapauteen. Joskus olen jopa ollut vakuuttunut siitä, että masennus kulkee geeneissä, sillä myös äitini sairasti vakavaa masennusta.

Uskoontuloni jälkeinen aika oli yhtä mielen valtataistelua. Koin olevani ikuinen epäonnistuja, jota edes Jumala ei kykene muuttamaan. Yhteen päivään saattoi mahtua niin monta pohjien pohjakosketusta, etten enää tiennyt niin syvälle ihmisen voivan vaipua. Vastaavasti saatoin kokea huippujen huippuja, joista olikin kahta kamalampaa tippua taas pohjalle. Monet kerrat mieleeni on ajautunut ajatus bipolaarisen eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastamisesta. Sen mahdollisuutta myös vahvistaa eletty elämäni. Stressitekijät sekä turvaton kasvualusta ovat aivan hyvin voineet minut kyseiselle sairaudelle altistaa.

Joskus toivon, että voisin sammuttaa aivoni. Mielessä on käynyt myös rukoilla Jumalaa, että Hän tekisi minusta niin tyhmän, etten osaisi enää ajatella. En ole kuitenkaan uskaltautunut tätä rukousta lähettämään matkaan. Mutta todella, joskus ajattelen itseni niin väsyksiin, että koen olevani fyysisesti ja henkisesti täysin lopussa. Mieleni laukkaa niin nopealla tahdilla, että on miltei mahdotonta keskittyä olennaiseen. Silloin on myös äärimmäisen hankalaa muistaa olevansa uskossa! Minuthan on oikeasti jo yli 2000 vuotta sitten vapautettu tästä.

Mieleni on varmasti sielunvihollisen unelma temmellyskenttä. Kiitän Jumalaa siitä, että Hän alkoi vapauttamaan minua ongelmasta. Sain ymmärryksen siitä, mitä todella tapahtuu mielen alueella, kun koen ahdistusta, masentuneisuutta jne. Ne ovat kaikki mieleeni kohdistuvia hyökkäyksiä, jotka tulevat vihollisen maailmasta. Hyökkäykset ovat yksilöllisesti suunniteltuja. Minuun tuntuu tehoavan mieleni sekoittaminen niin, etten enää itsekään tiedä, missä mennään. Toisena tehokeinona on saada minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi, etten edes jaksa vaivautua pyytämään Jeesusta apuun. Rukouksiani pyritään häiritsemään maksimum teholla. Ja vielä viimeisenä, mutta kaikkein ehkä eniten käytetty hyökkäys on käyttää tietoa ja järkeilyä Jumalan tuntemista vastaan.

Nykyään on niin paljon tietoa tarjolla, että on miltei mahdotonta välttyä siltä uteliaisuudelta, mikä sai jo Eevan ja Adamin aikoinaan lankeamaan. Minä olen paljolti kirjaviisas, pidän lukemisesta,tiedon hankkimisesta ja oppimisesta. Todellista Jumalan viisautta minulta löytyy harmillisen vähän. Vasta viime aikoina minun todellisen ymmärrykseni rajoja on avattu.

Luettuani Joyce Meyerin Mielen taistelukenttä, ymmärsin olevani riippuvainen järkeilystä! Eipä koskaan käynyt mielessänikään, että ihminen voi olla riippuvainen järkeilystä. Mutta minkä vapautuksen koinkaan ymmärtäessäni tämän salaisuuden. Minulla siis on toivoa. Kyse on ajatusmallista, jonka olen opetellut lapsuudessani. Ymmärrän tämän. Meidän kotimme olosuhteet olivat aika ajoin kovinkin turvattomat, joten opetin itseni ennakoimaan ihmisten käyttäytymistä. Hankin tietoutta ihmisen mielestä ja yritin lievittää todellisia pelkotilojani yrittämällä ymmärtää miksi asioita tapahtuu. Asioiden ennakointi ja ymmärrys ovat olleet suojakilpiäni, joita olen pystyttänyt elämää vastaan. Meillä kaikilla on mielenlinnakkeita, millä me yritämme torjua ahdistusta, masennusta, kärsimystä, stressiä ja ylipäätään meille epämieluisia asioita.

Jumala on antanut minulle uskossa hengellisen auktoriteetin vastustaa saatanaa. Olen nyt oppimassa käyttämään sitä ja astumassa siihen sotavarustukseen, mikä minulle on annettu. Minä asetun järkeistämistä ja mielen alistamista vastaan! Jumala on kutsunut minut taistelukentille ja minä olen päättänyt vastata tuohon kutsuun. Sen toteuttaminen alkaa minusta itsestäni.

Viimeisen kahden kuukauden aikana olen voinut huomattavasti paremmin. En voi rehellisesti sanoa, että mieleni ei vaipuisi synkkyyteen tai huippuihin enää, mutta pohjat ovat olleet korkeammalla ja huiput matalammalla. Mieleni on kaikesta huolimatta ollut tasaisempi. Mutta päivät ovat edelleen vaihtelevia, voin edelleen saman päivän aikana kokea synkkyyttä ja korkeuksia. Herra on kuitenkin kääntänyt kasvonsa minuun päin ja kuullut ahdistukseni ja nyt vastaa siihen. Minun vaan täytyy opetella.

Vielä tähän loppuun haluaisin sanoa niille ihmisille, jotka pitävät minua tämän luettuaan täysin pimahtaneena, että olen enemmän järjissäni tänä päivänä kuin ikinä aikaisemmin. Monet ystävistäni eivät ehkä tunnista minua tästä tekstistä, mutta minä olen matkalla jonnekin, suureen tuntemattomaan. Koen kyllä tästä tekstistä, että tämä todella on julkinen itsemurha. Tämän jälkeen joko laitat minut mappi-ööhön ja päälle muistilappu: mielenvikainen, tai sitten ymmärrät ajatukseni. Niin tai näin, minä olen tälläinen. Jumala on minulle tälläisen mielen antanut ja minä elän sen kanssa. Lohduttaudun ajatuksella, että monet suuret nerot olivat maanis-depressiivisiä ;)

Taivaan ja helvetin todellisuus

Minua alkoi taas pohdituttamaan ihmisten kohtalo, sitten kun siirrymme ajasta ikuisuuteen. Ajatus alkoi vaivaamaan minua ehkä siksi, että kävin tuossa kommentinvaihdossa Pylvänäisen Vesan kanssa ja mainitsin äitini sairastaneen pitkään ennen kuolemaansa.

Aina aika ajoin minut valtaa suuri suru menetetystä äidistä ja eritoten siitä, mihin hänen henkiruumiinsa siirtyi, kun tomumaja antoi periksi. Tiedän, ettei äitini tehnyt ainakaan mitään näkyvää uskonratkaisua vielä täällä ollessaan. Minun tietojeni mukaan hän jopa uskoi uudelleensyntymiseen. Mutta tiedän myös, että hänelle oli evankeliumi julistettu ennen kuolemaansa. Mitä tapahtuu ihmisen viimeisellä hengenvedoilla? Minua lohduttaa toivo siitä, että Jeesus olisi kuitenkin armahtanut ja antanut äidilleni vielä tilaisuuden pelastua. Toisaalta epätoivo kalvaa, sillä äitini kuolema oli niin äkillinen ja se tapahtui hänen nukkuessaan - huomasiko ja ymmärsikö hän, että nyt aika tuli täyteen? Fyysisesti hän ei olisi voinut Jeesusta huutaa, sillä hän tukehtui, mutta ehtikö hän hengessään huutamaan Jeesusta pelastukseen?

Bill Wiesen kirjoittama 23 minuuttia helvetissä, on hätkähdyttävä ja mielenpysäyttävä todistus helvetin todellisuudesta. Kirjasta todella voi aistia sen epätoivon, kidutuksen, tuskan ja ahdistuksen, minkä Wiese niin elävästi kuvailee ihmistä kohtaavan tulisessa pätsissä. Siis jos äitini ei tehnyt ratkaisua tässä ajassa, hän on nyt ikuisessa kärsimyksessä. Sydämeni tuntuu pakahtuvan ajatukseen, että äitini huutaa tuskasta, elää pelossa ja kauhussa, kärsii ja on matojen syötävänä ikuisesti. Ei myöskään ole lohdutusta siitä, että olisi olemassa jokin pikku-helvetti, mihin hyvin eläneet ihmiset, jotka eivät koskaan tehneet mitään pahaa eläessään, menisivät. Ei ole myöskään olemassa pikku-taivasta, johon pääsee vähän kristityt tai sinnepäin eläneet ihmiset. Ei, ratkaisun tekemättä jättäminen tässä ajassa on jo ratkaisu ja ilman Jeesusta Kristusta ei yksikään mene Isän eteen. Ei yksikään. Jos siis minä päätän tänään, että uskon tie on liian raskas minulle ja luovun Jeesuksen seuraamisesta, minä tulen menemään helvettiin tästä ajasta, vaikka minulla olisi tieto Jeesuksen olemassaolosta.

Jumalan laki on Jumalan laki. Ei auta vaikka kuinka rukoilisin äitini puolesta, jos hän helvettiin on mennyt, on hän siellä oleva ikuisesti. Laitan silti toivoni Jeesukseen, Hän on voinut viime metreillä äitini armahtaa. Saan sen todennäköisesti tietää vasta, kun itse astun Jumalani eteen. Edellyttäen siis, että selviän maaliin asti. Mutta rukoilen läheisteni puolesta, jotka vielä täällä ovat.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella pelotella ketään helvetillä. Eikä myöskään helvettiin uskomalla pelastu, ainoastaan uskomalla Jeesukseen voi pelastua. Mutta suosittelen todella lukemaan Bill Wiesen kirjan 23 minuuttia helvetissä. Takaan, että ajatusmaailmasi muuttuu johonkin suuntaan. Myös googlettamalla Bill Wiese tai 23 minuuttia helvetissä, löytyy tietoa kyseisestä asiasta.

Työantaja kutsuu, Jasmin heräsi päiväunilta, joten eiköhän tämä sitten ole tältä erää tässä. Kommentointi on vapaata, niinkuin aina ja kysyä saa ja jos teksti herätti ajatuksia, niitä voi jakaa täällä tai lähettää minulle kommentteja suoraan sähköpostiin. Siunausta!

Millainen on uskovainen?

Tänään onkin ollut jännitystä ilmassa, olen ollut ikäänkuin ensitreffeillä kaikkien lukijoideni kanssa. Vatsassa on tuntunut mukava, kauan kaivattu, perhosten kutina! Olen käynyt päivän mittaan lukuisia kertoja katsastamassa, josko joku olisi kommentoinut ajatuksiani. Ja onhan niitä ilmestynyt 2 kappaletta, siinä on 2 enemmän kuin uskalsin odottaa. Ja mikä mukavinta, palaute on ollut positiivista. Huomasin jo eilen, että itseasiassa jännitänkin enemmän sitä, mitä tuntemani ihmiset ovat mieltä kuin että mitä tuntemattomat ajattelevat minusta. Nimittäin ymmärsin luettuani Jennan kommentin uskoontulon yllättämisestä, ettei todella läheskään kaikki tuttavani tiedä asiasta.

Sitten minut yllätti ajatusprosessi, joka lähti rullaamaan ihan omia ratojaan. Kysymys on siitä, mitä voin tänne kirjoittaa. Tämä lähinnä kohdistuu uskoviin lukijoihini, sillä kun käsittelen hengellisiä asioita ja paljastan heikkouteni, ihmiset näkevät seurakuntanaamarini. Tajusin, että minulla on siis seurakuntanaamari! Tarkoitan tällä sitä sosiaalista maskia, minkä me kaikki vedämme kasvoillemme, kun astumme ihmisten eteen: "kaikki on hyvin, mä oon tosi onnellinen just nyt". Juuri eilen täällä innoissani puhisin siitä, miten ihanaa on, kun ei tarvitse esittää mitään. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Lisäksi istuin tänään kokouksessa, missä puhuja saarnasi siitä, kuinka Jumala etsii meistä aitoutta, jotta Hän voisi käyttää meitä aina enemmän Hänen Valtakuntansa työssä. Kyllä nyt tunnen syyttävän pistoksen sydämessäni.

En voi todeta muuta kuin että minä olen vajavainen ihminen. Kaikessa aitoudessani minulla on lukuisia heikkouksia, joiden kanssa joudun tätä tietäni vaeltamaan joka ikinen päivä. Yksi niistä heikkouksista on tupakka. Nyt kaikki ei-uskovaiset huokaavat helpotuksesta ja toteavat: "se olikin liian hyvää ollakseen totta" ja uskovaisilla nousee tukka pystyyn ja he päivittelevät: "miten huonoa evankeliumia". Totuus on, että meistä ei yksikään ole täydellinen, ei uskova eikä uskosta osaton. Jumala on niin asettanut syntiinlankeamuksen tähden. Toisaalta kun ajattelen, olen kiitollinen jokaisesta heikkoudesta, jonka Jumala saa kunniakseen minussa kääntää voitoksi. Lisäksi heikkouksieni tähden minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kun kääntää katseeni Kristukseen ja rukoilla anteeksiantoa ja toivoa, että armo riittää myös minulle.

Uskoviin kohdistuu itseasiassa huima määrä ulkoisia paineita siitä, millainen kristityn tulisi olla. Paavo Järvinen kertoi tänään kuinka häntä uskoontultuaan yritettiin väen väkisin laittaa muottiin, jonka nimi on helluntailainen. Minä voin todella samaistua Paavon tilanteeseen. Meiltä odotetaan tiettyä käyttäytymistä missä tahansa kuljemmekin. Seurakunnassa tätä tapahtuu myös paljon. Tiedän ihmisiä, jotka eivät uskalla tulla seurakuntaamme, koska he eivät esimerkiksi puhu kielillä (kielillä puhuminen on armolahja) tai kokevat vähempiarvoisuutta, koska eivät koe olevansa osallisena mistään armolahjoista. Tämä tietysti vaihtelee kirkkokunnittain, mutta helluntailaisuuteen kuuluu Pyhällä Hengellä täyttyminen ja sen merkkinä kielillä puhuminen ja muut armolahjat. Ikään kuin se olisi joku kilpailu, kuka meistä on enemmän pyhä ja enemmän uskossa. Minä olen ollut yksi näistä ihmisistä. Minun rukoukseni onkin, että Herra puhuisi kohtalotovereideni sydämelle siitä, kuinka arvokkaita he ovat juuri sellaisena kuin he ovat. Raamatun mukaista on tavoitella armolahjoja ja anoa niitä, mutta niiden puuttuminen ei saisi saada ihmistä tuntemaan itseään huonoksi. Puhtaasta sydämestä en usko, että kukaan seurakunnassa tieten tahtoen haluaa tälläistä kuvaa uskovaisuudesta antaa, mutta jotenkin se vain on ilmassa aistittavissa. Tiedostan toki myös sielunvihollisen valheet kyseisestä asiasta. Niin tai näin, armolahjat lahjaksi saadaan, niitä ei ansaita.

Minä joudun usein pitämään itse itselleni saarnaa siitä, kuinka usko ei ole suorittamista. Sitä ei voi ostaa yrityksillä olla pyhempi tai seisomalla päällään Jumalan edessä. Minä usein yritän tehdä kaikenlaisia vaihtokauppoja Jumalan kanssa: "vapauta minut tupakasta niin minä annan elämäni käyttöösi, tai yksi parhaimmista taisi olla, kun sanoin Herralle "jos saan varat tietokoneeseen, lupaan pyhittää sen käytön Sinun tarkoituksiisi". Siis että kuinka?? Istumalla facebookissa ja surffailemalla Elloksen nettialessahan se Jumalan kirkkaus ilmenee. Luulen, että Taivaan Iskällä oli hauskaa kustannuksellani, hyvä ettei tippunut valtaistuimeltaan. Sain kuitenkin Häneltä tietokoneen. Onneksi Jumalan armo riittää myös siihen, ettei Hän sitonut minua todella käyttämään tietokonettani ainoastaan Hänen tarkoituksiinsa. Hän olisi voinut sen tehdä, koneeni ei todella olisi tunnistanut muita kuin hengellisten sivustojen osoitteita. Mutta Hän on hyvä Jumala, eikä halua meidän turhanpäiväisten lupausten takia sitovan itseämme kiitollisuudenvelkaan Jumalalle.

No niin, nyt se on puhkaistu mätäpaise: minä, elävästi uskossa, olen epätäydellinen. Herralle kiitos siitä! Toivon todella, että en ole ajatuksillani loukannut teitä lukijat. Luulen, että monet ystävistäni kuitenkin ovat saaneet todistaa jo monet voitot minussa. Ihan niinkuin Jenna kommentissaan totesi, tyttö, johon hän koulussa tutustui, kuulostaa erilaiselta tänä päivänä. Minä olen saanut armolahjoista suurimman ja se on usko Jeesukseen Kristukseen.

Tästä se lähtee!

No niin, nyt on blogi saatu alulleen. Se on kuin pieni itu, josta ei vielä osaa sanoa, millaiseksi se isona kasvaa. Mutta kaikessa raadollisuudessaan se nyt aluksi näyttää tältä. Täytyy varmaankin tutustua noihin asetuksiin ihan ajan kanssa paremmin, jotta tämä tulevaisuudessa näyttäisi hieman viihtyisämmältä.

Ajatus omasta blogista tosiaan syntyi mieleni sopukoissa lukiessani Pylvänäisen Vesan rohkeata tilitystä omasta elämästään. Eilen illalla mietiskelin, jo oikeastaan nukkumaan käyneenä, että olisikin aika terapeuttista kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Olen joskus lapsuudessani pitänyt säännöllisesti päiväkirjaa, mutta viime vuosina se ei oikein ole ottanut tuulta alleen. Olen joskus yrittänyt elvyttää vanhaa kirjoitustaitoa, mutta eipä se innostus ole montaa päivää koskaan kestänyt. En ole koskaan ajatellutkaan blogin kirjoittamista, mutta vielä ainakin tänään se tuntuu hyvältä idealta.

Hieman jännittää ajatus siitä, että joku toinen, täysin tuntematonkin voi nyt lukea elämääni ja nähdä pääni sisälle. Olen kuin mielen nudistirannalla, tietoinen ulkoisista mielipiteistä ja "uhkista", mutta uskaltaudun riisuutumaan. Avaan mieleni verhot ja uskallan julkisesti kurkistaa sisään.

Jos hieman avaan elämääni teitä lukijoita varten ennen kuin syöksymme ajatusten hyökyaaltoihin. Olen 27-vuotias pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Elämä ei ole koskaan mielestäni päästänyt minua kovin helpolla, monista karikoista olen joutunut takaisin vesille selvittämään tieni, eivätkä lähtökohtanikaan kovin antoisat olleet. 26 vuotta takeltelin kriisistä kriisiin, kunnes suurin niistä ajautui tielleni n. 2 vuotta sitten. Opiskelija-asunnossa tein raskaustestin, joka näytti positiivista. Siinä sitä sitten oltiin, yksin. Tiesin olevani elämäni siihen astisista suurimman ratkaisun kohdalla. Tein päätöksen pitää lapsen täysin tietoisena siitä, että tulisin kasvattamaan lapseni yksin. Tähän prosessiin liittyy paljon paljon muutakin ahdistusta, joita en aikone tässä kohtaa tarkemmin käsitellä. Vaikean synnytyksen ja sitä seuranneen vaikean ajan tuloksena olin henkisesti niin loppuun imetty, että todella jouduin kohtaamaan elämän niin raadollisena kuin se olla voi. Polvillani pyysin Jumalaa apuun. En tullut siinä hetkessä uskoon, mutta Jumala vastasi minulle niin ihmeellisellä tavalla, että näin jälkeenpäin ajateltuna, ihmettelen että en tullut. Herra johdatti minut uskovaan perheeseen asumaan, jossa sain kokea Jumalan rakkautta ihan konkreettisesti. Asuimme tyttäreni kanssa perheessä 3 kuukautta, jona aikana tein uskon ratkaisuni.

Olen nyt saanut elää Taivaan kansalaisena reilun vuoden. En voi sanoa, että aina on ollut mukavaa, mutta on ollut ihmeellistä kokea Jumalan eheyttävä voima. Ensimmäinen vuosi uskossa olostani oli yhtä vuoristorataa; joka toinen tunti olin sitä mieltä, että Jumala ehdottomasti on olemassa ja joka toinen tunti olin miltei vakuuttunut ettei näin ole. Minulla ei koskaan lapsuudessani ollut mitään kosketuspintaa Jumalaan tai hengellisiin asioihin. Olin vahvasti sitä mieltä, että kaikki uskovat ovat hieman tyhmiä tai kulisseja, jotka vain esittävät parempaa kuin ovatkaan. Todellisuudessa en tuntenut yhtään uskovaa, olin vain muodostanut ihmeellisen mielipiteen, tai pikemminkin asenteen heitä kohtaan, jolla ei ollut mitään todellisuuspohjaa. Olen todella joutunut nielemään asenteeni useampaankin otteeseen. Vielä uskoontuloni jälkeenkin olen joutunut näiden ajatusten hyökkäyksen kohteeksi, ja monien, monien senkaltaisten mielipiteiden.

On käsittämätöntä olla ja elää uskossa! Ja kun sanon käsittämätöntä, todella tarkoitan sitä. Se on täysin Jumalan aikaansaama sekä ylläpitämä muutos ihmisessä. Jos Jumala ei pitäisi minua kämmenellään, en parhaimmallakaan suggerointiyrityksellä pystyisi elämään uskossa. Siis ainahan voi esittää ulkopuolisille jotakin, mutta tarkoitan olla uskossa silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ja mikä vapaus siihen liittykään, ettei enää tarvitse esittää kenellekään yhtään mitään! Olen koko elämäni elänyt tietynlaisena kameleonttina, joka aina sopivan tilanteen mukaan vetää sopivan roolin hatusta. Miten raskasta!! Pelkkä ajatus entisestä saa ahdistuksen tunteen nousemaan pintaan. Olin jo niin lopen väsynyt roolileikkeihin. Siinä samassa kadotin myös uskoni mihinkään aitouteen tai minkään hyvän olemassaoloon. Itse asiassa muistan olleeni vihainen Jumalalle, johon siis en uskonut, siitä, että olin joutunut kokemaan niin paljon pahaa elämässäni. On siis täydellinen ihme, että olen tänä päivänä uskossa. Kunnia siitä kuulukoon täysin Jumalalle.

Ehkä tänään lopetan tähän, alkaa kello näyttää nukkumatin kyläilyaikaa. Nyt tämä on sitten virallisesti avattu tämä blogi. Katsotaan mihin se minut kaikkine ajatukseni johtaa.