Minua alkoi taas pohdituttamaan ihmisten kohtalo, sitten kun siirrymme ajasta ikuisuuteen. Ajatus alkoi vaivaamaan minua ehkä siksi, että kävin tuossa kommentinvaihdossa Pylvänäisen Vesan kanssa ja mainitsin äitini sairastaneen pitkään ennen kuolemaansa.
Aina aika ajoin minut valtaa suuri suru menetetystä äidistä ja eritoten siitä, mihin hänen henkiruumiinsa siirtyi, kun tomumaja antoi periksi. Tiedän, ettei äitini tehnyt ainakaan mitään näkyvää uskonratkaisua vielä täällä ollessaan. Minun tietojeni mukaan hän jopa uskoi uudelleensyntymiseen. Mutta tiedän myös, että hänelle oli evankeliumi julistettu ennen kuolemaansa. Mitä tapahtuu ihmisen viimeisellä hengenvedoilla? Minua lohduttaa toivo siitä, että Jeesus olisi kuitenkin armahtanut ja antanut äidilleni vielä tilaisuuden pelastua. Toisaalta epätoivo kalvaa, sillä äitini kuolema oli niin äkillinen ja se tapahtui hänen nukkuessaan - huomasiko ja ymmärsikö hän, että nyt aika tuli täyteen? Fyysisesti hän ei olisi voinut Jeesusta huutaa, sillä hän tukehtui, mutta ehtikö hän hengessään huutamaan Jeesusta pelastukseen?
Bill Wiesen kirjoittama 23 minuuttia helvetissä, on hätkähdyttävä ja mielenpysäyttävä todistus helvetin todellisuudesta. Kirjasta todella voi aistia sen epätoivon, kidutuksen, tuskan ja ahdistuksen, minkä Wiese niin elävästi kuvailee ihmistä kohtaavan tulisessa pätsissä. Siis jos äitini ei tehnyt ratkaisua tässä ajassa, hän on nyt ikuisessa kärsimyksessä. Sydämeni tuntuu pakahtuvan ajatukseen, että äitini huutaa tuskasta, elää pelossa ja kauhussa, kärsii ja on matojen syötävänä ikuisesti. Ei myöskään ole lohdutusta siitä, että olisi olemassa jokin pikku-helvetti, mihin hyvin eläneet ihmiset, jotka eivät koskaan tehneet mitään pahaa eläessään, menisivät. Ei ole myöskään olemassa pikku-taivasta, johon pääsee vähän kristityt tai sinnepäin eläneet ihmiset. Ei, ratkaisun tekemättä jättäminen tässä ajassa on jo ratkaisu ja ilman Jeesusta Kristusta ei yksikään mene Isän eteen. Ei yksikään. Jos siis minä päätän tänään, että uskon tie on liian raskas minulle ja luovun Jeesuksen seuraamisesta, minä tulen menemään helvettiin tästä ajasta, vaikka minulla olisi tieto Jeesuksen olemassaolosta.
Jumalan laki on Jumalan laki. Ei auta vaikka kuinka rukoilisin äitini puolesta, jos hän helvettiin on mennyt, on hän siellä oleva ikuisesti. Laitan silti toivoni Jeesukseen, Hän on voinut viime metreillä äitini armahtaa. Saan sen todennäköisesti tietää vasta, kun itse astun Jumalani eteen. Edellyttäen siis, että selviän maaliin asti. Mutta rukoilen läheisteni puolesta, jotka vielä täällä ovat.
Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella pelotella ketään helvetillä. Eikä myöskään helvettiin uskomalla pelastu, ainoastaan uskomalla Jeesukseen voi pelastua. Mutta suosittelen todella lukemaan Bill Wiesen kirjan 23 minuuttia helvetissä. Takaan, että ajatusmaailmasi muuttuu johonkin suuntaan. Myös googlettamalla Bill Wiese tai 23 minuuttia helvetissä, löytyy tietoa kyseisestä asiasta.
Työantaja kutsuu, Jasmin heräsi päiväunilta, joten eiköhän tämä sitten ole tältä erää tässä. Kommentointi on vapaata, niinkuin aina ja kysyä saa ja jos teksti herätti ajatuksia, niitä voi jakaa täällä tai lähettää minulle kommentteja suoraan sähköpostiin. Siunausta!
Aina aika ajoin minut valtaa suuri suru menetetystä äidistä ja eritoten siitä, mihin hänen henkiruumiinsa siirtyi, kun tomumaja antoi periksi. Tiedän, ettei äitini tehnyt ainakaan mitään näkyvää uskonratkaisua vielä täällä ollessaan. Minun tietojeni mukaan hän jopa uskoi uudelleensyntymiseen. Mutta tiedän myös, että hänelle oli evankeliumi julistettu ennen kuolemaansa. Mitä tapahtuu ihmisen viimeisellä hengenvedoilla? Minua lohduttaa toivo siitä, että Jeesus olisi kuitenkin armahtanut ja antanut äidilleni vielä tilaisuuden pelastua. Toisaalta epätoivo kalvaa, sillä äitini kuolema oli niin äkillinen ja se tapahtui hänen nukkuessaan - huomasiko ja ymmärsikö hän, että nyt aika tuli täyteen? Fyysisesti hän ei olisi voinut Jeesusta huutaa, sillä hän tukehtui, mutta ehtikö hän hengessään huutamaan Jeesusta pelastukseen?
Bill Wiesen kirjoittama 23 minuuttia helvetissä, on hätkähdyttävä ja mielenpysäyttävä todistus helvetin todellisuudesta. Kirjasta todella voi aistia sen epätoivon, kidutuksen, tuskan ja ahdistuksen, minkä Wiese niin elävästi kuvailee ihmistä kohtaavan tulisessa pätsissä. Siis jos äitini ei tehnyt ratkaisua tässä ajassa, hän on nyt ikuisessa kärsimyksessä. Sydämeni tuntuu pakahtuvan ajatukseen, että äitini huutaa tuskasta, elää pelossa ja kauhussa, kärsii ja on matojen syötävänä ikuisesti. Ei myöskään ole lohdutusta siitä, että olisi olemassa jokin pikku-helvetti, mihin hyvin eläneet ihmiset, jotka eivät koskaan tehneet mitään pahaa eläessään, menisivät. Ei ole myöskään olemassa pikku-taivasta, johon pääsee vähän kristityt tai sinnepäin eläneet ihmiset. Ei, ratkaisun tekemättä jättäminen tässä ajassa on jo ratkaisu ja ilman Jeesusta Kristusta ei yksikään mene Isän eteen. Ei yksikään. Jos siis minä päätän tänään, että uskon tie on liian raskas minulle ja luovun Jeesuksen seuraamisesta, minä tulen menemään helvettiin tästä ajasta, vaikka minulla olisi tieto Jeesuksen olemassaolosta.
Jumalan laki on Jumalan laki. Ei auta vaikka kuinka rukoilisin äitini puolesta, jos hän helvettiin on mennyt, on hän siellä oleva ikuisesti. Laitan silti toivoni Jeesukseen, Hän on voinut viime metreillä äitini armahtaa. Saan sen todennäköisesti tietää vasta, kun itse astun Jumalani eteen. Edellyttäen siis, että selviän maaliin asti. Mutta rukoilen läheisteni puolesta, jotka vielä täällä ovat.
Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella pelotella ketään helvetillä. Eikä myöskään helvettiin uskomalla pelastu, ainoastaan uskomalla Jeesukseen voi pelastua. Mutta suosittelen todella lukemaan Bill Wiesen kirjan 23 minuuttia helvetissä. Takaan, että ajatusmaailmasi muuttuu johonkin suuntaan. Myös googlettamalla Bill Wiese tai 23 minuuttia helvetissä, löytyy tietoa kyseisestä asiasta.
Työantaja kutsuu, Jasmin heräsi päiväunilta, joten eiköhän tämä sitten ole tältä erää tässä. Kommentointi on vapaata, niinkuin aina ja kysyä saa ja jos teksti herätti ajatuksia, niitä voi jakaa täällä tai lähettää minulle kommentteja suoraan sähköpostiin. Siunausta!
2 kommenttia:
Uskon, että Jumala on armollinen eikä kiduta ketään iankaikkisesti vaan tuhoaa paha(n)t ikuisesti olemattomiin niin, ettei siitä/heistä jää kuin tomua, jos sitäkään. Uskon, että saamme jättää rakkaimpamme Jumalan käteen. Hän toimii armollisesti ja oikeudenmukaisesti kaikkia kohtaan. Uskon myös, että Jumala toimii Rakkauden Hengessä. Ero Jumalasta on pelottava asia.
Hei Bamiella!
Jumala ehdottomasti toimii Rakkauden Hengessä, Hän on Rakkaus. Mutta meillä on myös kiivas Jumala, ja sitä en soisi kenenkään unohtavan. Perustan uskoni helvetin todellisuudesta Raamattuun, jossa siitä useasti on kerrottu. Mm. Luukas 9:24-25; Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon. Luukas 12:4-5; Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pidemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin.
Jumala toimii sekä armollisesti että oikeudenmukaisesti, se myös mielestäni tarkoittaa sitä, että Hän ei voi sanastaan poiketa, ei kenenkään tähden. Oikeudenmukaisuus ei välttämättä aina miellytä ihmisen mieltä. Mutta me todella saamme jättää rakkaimpamme Hänen käsiinsä. Jokaisen pelastuminen on Jumalan teko, ei meidän, mutta Hän velvoittaa meitä julistamaan ilosanomaa. Pelastus on jo tätä aikaa varten, jossa saamme levätä Hänessä ja luovuttaa murheemme ja ahdistusemme Hänelle. Mutta pelastus on ennen kaikkea ikuisuuskysymys, missä sinä vietät ikuisuuden. Minä uskon, että vaihtoehtoina ovat taivas tai helvetti.
Siunasta Sinulle, kävin myös lukemassa blogiasi. Kirjoitat kauniisti, myös elämän varjopuolista. Pidin myös runoistasi. Vierailen varmasti sivuillasi uudemman kerrankin :)
Lähetä kommentti