Ensiaskeleita...

Hieman haikeana olen tänään hyvästellyt minulle rakkaiksi tulleet ihmiset Ensiaskel-ryhmässä. Olemme Jasminin kanssa käyneet Ensiaskeleessa siitä asti, kun Jasmin oli 2-kuukautta vanha. Kuluneeseen puoleentoista vuoteen on mahtunut paljon iloja ja suruja. Paljon erityisiä hetkiä, kyyneleitä, naurunremakoita, keskusteluja ja kuunteluja. Nyt kesä lähenee loppuaan ja syksyn tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa. Minä huomaan seisovani oman elämäni murroksen kynnyksellä. On alkamassa uusi aikakausi, lehti on kääntymässä ja uudet haasteet koputtavat sydämeni ovella. Minä pysähdyn hetkeksi muistelemaan mennyttä vuotta ja viime kuukausia.

Ensinnäkin haluan kiittää Ensiaskeleen henkilökuntaa mahtavasta vuodesta!! Te olette osaltanne rakastaneet minua ehjäksi, aito välittämisenne on itänyt minussa siementä ja toivon, että jäätte seuraamaan sen kasvua. Joskus elämässä tapaa ihmisiä, joista tietää, että he tavalla tai toisella jäävät matkakumppaneiksi.

Olen ollut viimeisen vuoden aikana sellaisen välittämisen piirissä, etten edes tiennyt sellaista olevan olemassa. Ihmiset ovat uskoneet minuun silloin, kun minä en ole nähnyt huomista päivää. He ovat kannatelleet minua käsivarsillaan, kun jalkani ovat olleet väsyneet. He ovat hoitaneet minua silloin, kun en itse ole jaksanut huolehtia. He ovat rakastaneet minua silloin, kun olen ollut kauheimmillani. Jumala on ollut huolellinen valitessaan ihmisiä, jotka ovat tulleet osaksi tarinaani. Hän on koskettanut jokaisen sydäntä vaaliessaan minun sydäntäni. Hänen työnsä on ollut täydellistä ja Hänen Rakkautensa on rajatonta. Minä olen ikuisesti suurella kiitosmielellä tästä.

Tulevan viikon alku kääntää uuden sivun elämässäni. Vihdoin tuo pitkään ja hartaasti odotettu päivämäärä on melkein kosketeltavissa. Muistan, kun ensi kerran sain sydämelleni ajatuksen Raamattukoulun aloittamisesta. Miten mahdottomalta se tuntuikaan. Miten mahdotonta se olikaan! Kaiken järjen mukaan ja olosuhteiden pakosta tämän ei koskaan pitänyt olla kohdallani mahdollista. Yksinhuoltajaäidillä ei pitänyt olla mahdollisuuksia irroittaa itseään yhteiskunnan kapuloista yksityiseen kouluun, jossa on lukukausimaksu ja jonka ohella olisi mahdotonta tehdä töitä tarpeeksi elättääkseen pienen perheensä. Mutta kun Jumala kutsuu, Jumala kutsuu. Ja kutsusta tuli niin selvä, että eräänä päivänä eteisessäni sanoin Herralle: "Minä otan ensimmäisen askeleen kohti mahdotonta, Herra tee Sinä siitä mahdollista". Ja Hän totisesti teki. Hän teki suorastaan ihmeen. Ja niin minä maanantaina aloitan Raamattukoulun!

Mennyt kesä on ollut oikea mini-Raamattukoulu, jona aikana Jumala on valmistanut minua tulevaa vuotta varten. Keväällä Herra puhui minulle tulevasta kesästä ja koin, että tämä kesä tulee olemaan koetinkivi. Luulin sen silloin tarkoittavan aivan jotakin muuta, kun mikä koetus oikein olikaan kyseessä. Minä typeryydessäni ajattelin, että minua varmaan houkutellaan entisellä elämällä; terassit kutsuvat niin mukavasti näin kesäaikaan ja juhlia riittäisi omansa kullekin päivälle. Tämä ei kuitenkaan ollut sinne päinkään, mitä olin pähkäillyt pienessä mielessäni, tosin on tullut todistettua kesän aikana, ettei minua todella enää houkuta vanha elämäni. Sen sijaan Jumala on opettanut kesän aikana minua seisomaan omilla jaloillani.

Hengellinen kasvuni on ollut verrattavissa täysin pienen lapsen kehitykseen vastasyntyneestä taaperoksi ja siitä leikki-ikäiseksi. Olen omasta lapsestani saanut peilata omaa hengellistä kasvuani. Muistan ajan, jolloin minua kannettiin sylissä vastasyntyneenä, uutena luomuksena. Sitten minä aloin ryömiä...sitä kesti piiiitkäääään. Olin yhtä huono siinä kuin Jasmin. Itseasiassa tein sen täysin samalla tyylillä kuin Jasmin. Roikuin Jeesuksen helmapielessä kiinni, raahautuen mukana, aivan kuten tyttäreni aikoinaan äitinsä housunlahkeessa. Tapasin kutsua häntä vapaamatkustajaksi :)
Kun aloin kontata, olin kärsimätön eikä hommasta tahtonut tulla juuta eikä jaata. Mutta innostusta ja tahdonvoimaa löytyi sitäkin enemmän! Täsmälleen niinkuin Jasmin. Ja täsmälleen niinkuin rakas tyttäreni nousi tahdonvoimalla pystyyn viikon, kahden konttaamisen jälkeen, minäkin luulin jo seisovani omin avuin. Jasminin tavoin kaaduin suorilta vartaloilta suoraan kallolleni lattiaan. Itkuhan siinä pääsee jo isolta ihmiseltäkin. Mutta ei jäänyt Jasminkaan itsesääliin makaamaan, vaan nousi uudelleen pystyyn ja jatkoi yrittämistä. Jumala rakastaa niinkuin äiti lastaan, Hän rohkaisee, tukee ja kärsivällisesti kannattelee, kun opettelemme pois äidinmaidosta vahvaan ruokaan.

Vielä hetken minä seisoin tukea vasten, mutta tuli aika, jolloin Isä sanoi: "Nyt on aika ottaa ensiaskeleet". Ja se aika on ollut tämä kesä. Kyllä minä olen horjunut ja huojunut, mutta sortunut en ole, sillä minä olen rakentanut kalliolle. Minä kaadun ja kompastun, välillä vauhti on niin kova, etten näe metsää puilta, mutta minä menen eteenpäin. Minä olen Iankaikkisen Isäni kämmenellä, jossa on turvallista temmeltää.

Minä olen reilun vuoden aikana ottanut useita ensiaskeleita. Minua on ollut tukemassa koko joukko ihania ihmisiä, joita haluan tässä kiittää kaikesta. Toivon sydämestäni, että olette tulleet siunatuiksi avustanne ja että myös minä saan Jumalalta tilaisuuden jakaa siitä, mitä minulle on annettu.

Yritin epätoivoisesti liittää tähän tekstiin musiikkivideon, mutta enpäs osannutkaan :( Laitan siis linkkinä:

http://www.youtube.com/watch?v=lJ5f9Qxib8E&feature=related

Täytynee kysyä Marjalta ohjeita tähänkin asiaan :) Nyt kuitenkin hyvää yötä kaikille!