Tulkoon Joulu/ Ilouutinen

Armosta

Minun armossani on sinulle kylliksi!

Jo pitkään tähän lauseeseen ovat päättyneet useimmat keskustelumme Jumalan kanssa. Pitkän, pitkän tien jälkeen sydämeni on sulanut pala palalta ja tänään voin puhtaasta sydämestä huutaa: Kiitos Jeesus!! Minussa on sisälläni aivan massiivinen kiitollisuus, rakkauden tulva ja se pyrkii ulos kyynelten virtana. En voi oikein muuta, kun itkeä onnesta, sillä Herran armo riittää minullekin! Hänen Rakkautensa on sanoinkuvaamatonta, koska se on niin täydellistä. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Hänen Rakkautensa ei käännä sinulle selkää, ei hylkää, ei jätä - koskaan. Minä en tiedä, onko tälle raamatullisia perusteita, mutta minusta tuntuu, että tässä ajassa voimme kuitenkin tuntea vain osan tuosta Rakkaudesta. Siksi minä en jaksaisi odottaa Hänen Valtakuntansa tulemista.

En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella itseäni vielä pari vuotta sitten julistamassa rakkauden evankeliumia. Minä muistan uskoontultuani, kuinka minua itseasiassa yökötti koko Jeesus rakastaa sua-höpinä. Se sai joka kerta niskakarvani pystyyn. Ja pitkään uskoontuloni jälkeenkin. Koska minä en pystynyt ottamaan vastaan rakkautta. Eikö ole ristiriitaista, että meidät on luotu rakkauteen, muutoinhan koko ihmiskuntaa ei olisi olemassakaan, mutta silti vaikein asia koko elämässä on ottaa vastaan rakkautta?! Lähes 2 vuotta on Jumalalta mennyt aikaa siihen, että tänä päivänä voin todeta, että minulla on hyvä Jumala. Hän on kivi kiveltä murtanut ja purkanut suojamuurejani ja julistanut totuutta elämääni, jotta minä voisin tuntea olevani ainutlaatuinen, tärkeä, rakastettu, arvollinen. Mikä valtava etuoikeus päästä todella ymmärtämään, että Jumala iloitsee sinusta, sillä sinä olet Hänen lapsensa. Sinä olet Hänen silmäteränsä, tärkeintä Hänelle, mitä maa voi päällään kantaa. Juuri sinä.

Olen juuri nyt onnellinen siitä, että valitsin tämän tien. Vaikka se tekee kipeää joskus, tätä tunnetta en vaihtaisi mihinkään. Minä tietämällä tiedän, että Ikiaikojen Jumala rakastaa minua ja Hän kateuteen asti halajaa henkeä, jonka Hän on minuun asettanut. Hän on valmis tekemään valtavan määrän työtä, jotta Hän saisi olla yhteydessä sinuun.

http://www.youtube.com/watch?v=Of4-Uc2SCe8

Marcos Witt pukee tämänhetkiset tunteeni upeasti ylistykseen! Älä hätäänny, Marcos laulaa aluksi espanjaksi, mutta tämän jälkeen ymmärrettävästi myös englanninkielellä :) Olkaa siunattuja ♥

Kriisi

Tiedän, että monet odottavat kuulumisia Virosta, mutta en vieläkään kykene jakamaan matkasta. Nyt on nimittäin niin, että Jumala on nähnyt hyväksi kohdata minua nyt monissa kipukohdissani. Enkä sen vuoksi ole kyennyt muuta kuin itkemään viimeiset kaksi päivää.

Näen itseni seisomassa tienhaarassa, jossa minä saan valita, kumman tien minä valitsen. Toinen tie kiertää ympyrää, toinen tie on pitkä ja suora ja vie eteenpäin. Ympyräinen tie vaikuttaa helpommalta ja mukavammalta, pitkä tie näyttää liian pitkältä enkä näe, mihin se johtaa. Pelottaa valita suora tie, mutta minä tiedän, mikä tie se on. Se on tie, johon minut on kutsuttu, se johtaa vapauteen. Minä tiedän, että sillä tiellä minä en matkaisi yksin. Miksi siis se on niin vaikea valita?

Koska minä olen tottunut kulkemaan sitä ympyräistä tietä, minä tunnen sen tien. Minulla on turvallista sillä tiellä, mutta sillä tiellä on kuitenkin paljon vaaroja ja asioita, jotka satuttavat minua. Suoran tien valitseminen vaatii minulta suurta luottamusta Jumalaan. Hän kysyy minulta: Tahdotko sinä? Minä haluaisin vastata kyllä, mutta jokin suuri muuri estää minua. Miksi minä olen näin tolkuttoman itseriittoinen? Itsekäs ja ylpeä. Jumala kutsuu minua nyt Hänen lapsekseen. Siis lapseksi, josta Hän saa pitää huolta!! Luulisi kai olevan helppoa vastata kyllä, mutta minä en osaa antaa periksi. Minua pelottaa päästää irti, minä haluan kontrolloida kaikkea, tietää mitä tapahtuu. Mutta minä olen niin tolkuttoman väsynyt! En jaksa omassa voimassani. En jaksa huolehtia kaikesta ja kaikista jatkuvasti. Minä tarvitsen Isän!

Toinen asia, mistä Jumala haluaa vapauttaa minut nyt on hyväksynnän tarpeestani. Tämä on kaikkein vaikeinta minulle. Minulla on jatkuvasti valtava tarve olla tärkeä ja tuntea itseni tarpeelliseksi. Huomaatteko paradoksin edelliseen kappaleeseen. Minä olen niin väsynyt siihen, mutta minä jostain syystä tarvitsen sitä. Koska sielussani on haava, joka tarvitsee jatkuvaa täyttämistä ja paikkaamista ihmisten hyväksynnällä. Riittääkö minulle se, että Jumala rakastaa minua ja Hän hyväksyy minut tällaisena? Minä haluaisin vastata, että riittää, mutta huomaan, että käytännössä se ei vielä ole niin. Tämä on se suora tie, jonka varrella vapaus koittaa. Mutta minä en tiedä, millaiseksi se minut muuttaa. Kuka minä olen?

Minä olen kuitenkin valinnut sen suoran tien tänään. Minä olen sanonut Herralle kyllä. Minua pelottaa ja minuun sattuu, mutta minä panen luottamukseni Jumalaan. Hän ei salli minulle tapahtuvan mitään pahaa. Hän ei tee minusta jotain, joka ei miellytä minua itseäni ollenkaan. Hän haluaa päästää minut siihen vapauteen, johon meidät kaikki on kutsuttu.

Terveiset

Hei kaikille!
Hengissä ollaan selvitty matkasta ja kotona olen ollut jo muutaman päivän. Ei vaan ole ollut energiaa kirjoittaa kuulumisia, ja nytkin aikonen välittää vain pikaiset terveiset. Matka oli aivan MAHTAVA!! Kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta valitettavasti olen tällä hetkellä täysin tyhjä jakamaan mitään. Kotiin paluu on ollut raastavaa tippumista arkeen. Matkalla oli sanoinkuvaamaton Jumalan läsnäolo ja rakkaus ja yhteys, sen kokeminen oli jotakin täysin yliluonnollista ja upeaa. En voi muuta todeta, kun että seuraava Raamatun paikka pitää täysin paikkansa:

"Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka."

Tämä voima tuntuu olevan kaikenkattava, kaikkivoipa ja kaiken kannattava voima. Siinä voimassa on käsittämätöntä olla ja elää. En ole ehkä ikinä tuntenut itseäni yhtä vapaaksi. Siinä voimassa oli helppoa olla, kaikki oli jotenkin selvää ja kirkasta. Siinä on helppo rukoilla, ei edes tarvinnut välttämättä rukoilla, kun voi keskustella Jumalan kanssa. Ihan kuin olisi ollut jokin suora linja auki, jossa oli vain niin tietoinen itsestään ja Jumalasta.

Jätän tänään tähän kertomisen, sillä tänään minulla on vaikea päivä, enkä halua vähätellä enkä jättää mitään kertomatta sen vuoksi. Paha oloni johtuu kasvukivuista. Näin syntymäpäiväni kunniaksi koulussa alkoi 3 päivän vapautumis-seminaari, joka nosti tunteita pintaan, jotka ovat jo pitkään kyteneet pinnan alla. Olen ollut kyllä täysin tietoinen näistä tunteista mutta olen vastahakoinen käsittelemään niitä. Meillä ihmisillä on taipumusta ottaa jalat alle kipujen kohdatessa meitä, minä olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Ystäväni ilahdutti minua tänään lähettämällä seuraavan videon minulle. En voi taaskaan sanoa muuta kuin Herra tietää, Hän ei ole koskaan jättänyt minua yksin, aina on joku, joka nostaa kun omat siipeni eivät kanna. Kiitos Annalle seuraavasta:

http://www.youtube.com/watch?v=OM52EzEF8eY

MÄÄHÄN LÄHREN, VAIKKA MEDICARELLA LENTÄEN, JOS ON TARVIS!!!,

Nyt kuulkaas ihmiset tarvitaan rukouksen voimaa! Jokainen, joka osaa ristiä kätensä ja lausua yksinkertaisen taikka monimutkaisen rukouksen, jätän sinulle rukouspyynnön puolestani! En enää pysy viikoissa mukana, mutta kolmatta kuukautta olen ollut kuumeessa/lämmössä ja nyt tänään sekä minä että tyttäreni olemme sairastaneet vatsatautia. Lähetysmatkalle lähdetään vajaan 2 vuorokauden päästä. Eikä ole toivoakaan, että jäisin pois tältä matkalta, joten pyydän, nostakaa minut rukouksin matkalle mukaan.

Minä lainaan Ahvenaisen Martin rukousta: "Sinä sairaus kuolit yli 2000-vuotta sitten! Kuka sinulle antoi luvan nousta haudastasi? Jeesuksen nimessä mene takaisin sinne, mistä tulitkin! Amen".

Minä lähden tälle matkalle, vaikka henki menisi! Jos tämä tomumajani antaa periksi, tiedänpähän minne olen matkalla. Minuun ei enää tehoa pelottelu, ei ahdistelu eikä huolestuttaminen. Minä olen Iankaikkisen Jumalan käsivarsilla, minä olen vapaa tämän maailman murheista. Minä olen heittänyt huoleni Jeesuksen harteille.

Olkaa siunattuja!

Jumalan huolenpidosta!!!

HALLELUJA! Te ette usko, mitä tänään tapahtui!! Jumala on vaan niin MAHTAVA! Hän on Puolustajasi, Huolenpitäjäsi ja kaikki, mitä ikinä tarvitset!!
Eräs henkilö varasti minulta viikonloppuna rahaa ja se loukkasi minua syvästi. Käsiteltyäni asiaa Herran kanssa, sain siitä kuitenkin rauhan ja sain sydämessäni antaa anteeksi kyseiselle ihmiselle. Kuitenkin minut valtasi pelko siitä, mitä tälle kyseiselle henkilölle tapahtuu tekonsa tähden. Nimittäin ei vain se, että hän varasti minulta ja loukkasi minua, Hän varasti Jumalalta ja teki väärin Jumalan lasta kohtaan. Tällaiset asiat eivät jää Jumalalta käsittelemättä. Niinpä minä olen rukoillut, että Herra olisi armollinen, sillä tämä ihminen ei tiedä, mitä hän tekee. Hän ei ole uskossa siis. Maanantai-aamuna jätin koulumme rukouspyyntökoppaan nimettömän esirukouspyynnön tämän ihmisen puolesta ja kerroin siinä, että hän on varastanut rahaa. Ja mainittakoon vielä se, että kyseiset rahat olivat lahjoitettu minulle tätä koulunkäyntiä varten, joten ne todella olivat Jumalan Valtakunnan työhön tarkoitettuja rahoja. Erityisesti tämän vuoksi minulle nousi syvä huoli kyseisestä ihmisestä.

Tänään koulun jälkeen, eräs koulutoverini juoksi perääni ja kertoi Jumalan puhuneen hänelle tästä asiasta. Hän antoi minulle omistaan menettämäni rahasumman!! Hän tarjosi minulle kaksinkertaista summaa, jonka olin menettänyt, vaikka hän ei tiennyt millainen rahasumma minulta oli varastettu. Vastaanotin kuitenkin vain puolet, eli sen, mitä olin menettänyt. Toivon sydämestäni, etten varastanut tältä ihmiseltä antamisen iloa sillä, etten vastaanottanut koko summaa. Minä olin koko tilanteessa niin häkeltynyt, ettei minulta oikein edes löytynyt oikeita sanoja. En tiennyt olisinko kiittänyt tätä ihmistä vaiko Jumalaa. Mutta minä totisesti kiitän kumpaakin!! Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista, olen aivan sanaton. Tiesin, ettei minun tarvitse huolehtia menetetyistä rahoista, sillä Herra sanoi minulle, että Hän pitää huolen. Mutta en odottanut saavani niitä kaksinkertaisesti takaisin, varsinkaan näin pian, sillä vasta maanantainahan minä jätin rukouspyynnön.

Tämä koko episodi on syventänyt uskoani Jumalaan ihan valtavasti. Jo se, kuinka Hän kohtasi minut sunnuntaina mentyäni Hänen eteensä murheellisena ja saatuani yliluonnollisen rauhan koko asiasta, oli mahtava kokemus. Mutta tämä, että Jumala palautti minulle sen, mikä minulle oli annettu, on jotain sanoinkuvaamatonta!! Tämä on suuren suuri opetus minulle Jumalan kaikkivoipaisuudesta, siitä, että Hän totisesti kuulee rukouksemme ja vastaa niihin, sillä Hän rakastaa meitä! Minä tiedän, että koulutoverini, joka antoi omistaan, tulee satakertaisesti siunatuksi teostaan! Minä haluan kiittää häntä siitä, että hän kuuli Jumalan äänen ja oli uskollinen. Hänen teollaan oli suurempi merkitys minulle, kun hän varmaan arvasikaan. Minulle, joka olen nimenomaan paininut Jumalaan luottamisen kanssa. Kiitos Jeesus, kiitos rakas koulutoverini, veljeni Herrassa, tämä on ollut mahtavaa!

Vielä en ole kuitenkaan saanut yhteyttä tähän ihmiseen, joka minulta varasti. Hän ei vastaa tekstiviesteihin eikä ole itse tehnyt mitään aloitetta asian käsittelyyn. Todennäköisesti hän yrittää jälleen paeta ongelmaa ja kärsii kovasta syyllisyydestä ja häpeästä. Minulla on kuitenkin juuri nyt täysin yliluonnollinen luotto siihen, että Jumala kohtaa häntä. Rukoilkaa kanssani tämän läheisen puolesta ja sitä, että hän pelastuisi ja kokisi vapautuksen kaikista sidoksistaan ja parantuminen monenlaisista haavoista hänen kohdallaan voisi alkaa. Kiitos rukouksistanne, kannetaan läheisemme yhdessä Jumalan eteen!

Röh röh!

No voihan possu! Eilen kävin pistätyttämässä itseeni pandemian ja eilisen verran näyttikin siltä, että peace of cake koko tauti. Käsi kipeytyi illasta ja hieman särki päätä ja oikeata jalkaa. Kunnes. Yö meni valvoessa, koska käsi kipeytyi loppu viimein niin, ettei se kärsinyt mitään kosketusta. Torkahtelin ja heräilin vähän väliä käden kipuiluun. Luulisin, että kerrankin voi hyvällä omalla tunnolla käyttää nuorisoslangia ja todeta, että: "Käsi on SIKA kipeä". Aamulla heräsin, nousin ja olo ei todella ollut kuin voittajan. Päässä kävi vaan humina, kävelin seiniä pitkin keittiöön ja yritin haparoida kahvipannua. Äkkiä vessaan, vatsa aivan kuralla. Ajattelin siellä yksinäisyydessä istuessani, että voisiko olla parempi päivä tyttäreni ravitsemusterapeuttiajalle! Tunnin bussimatka kumpaankin suuntaan, oi tätä riemua. Lisäksi rakas lapseni tekee todennäköisimmin viimosia hampaitaan ja on ollut kolmatta päivää, kun p...een ammuttu karhu. Aaaargghh- kyllä tästä vielä hyvä tulee. Positiivista ajattelua kehiin. Unohdin aamulla, että olenkin uskovainen ihminen. Se on palautunut tässä päivän mittaan pikkuhiljaa mieleeni.

Tämä päivä on kyllä tuntunut pitkältä eikä sitä todella ole auttanut Jasminin kiukkuilu, eikä viiltävä vatsakipu, joka alkoi muutama tunti sitten. Ei myöskään hengenahdistuskohtaukset. Kaikkea tähän tautiin kuuluukin. Ilmankos minä kuulunkin riskiryhmään. Vaikka hoituri eilen oli toista mieltä, kunnes ilmoitin, että minä en hievahdakaan täältä, ennen kuin minua on pistetty. Ei paranis kai valittaa, kun ihan kerjäämällä kerjäsin tätä :)

Mutta positiivista oli tässä päivässä ravitsemusterapeutin toteamus siitä, että Jasminin ruokavalio on laajentunut hyvin eikä aihetta huoleen ole. Vitamiinilisiä ei toistaiseksi tarvita ja saamme jatkaa kuten tähänkin asti. Hienoa, voin hieman löysätä köyttä ja lakata olemasta niin "takakiree" tytön syömisistä. No panic, olen mahtava äiti :)

Lisäksi minua on tänään naurattanut edelleen Jeesuksen kanssa käyty keskustelu pari päivää takaperin. Sunnuntai oli minulle vaikea päivä, sillä eräs läheiseni loukkasi minua pahasti ja vanhat haavat pääsivät vuotamaan jälleen. Olen kuitenkin jo oppinut sen verran tässä matkan varrella, että asiat on parasta käsitellä heti, ennen kuin ne ehtivät tehdä pesää sieluumme. Niinpä minä aloin Jeesuksen kanssa koluta läpi kyseistä asiaa, joka on myös vahva muisto lapsuudesta aikuisikään. Kyseinen ihminen on loukannut minua läpi elämäni. Pari tuntia siinä meni Herran hoidossa, mutta siinä turistessa vapauduin ja sain antaa anteeksi, jälleen kerran. Mutta tiesittekö, että Jumalalla on äärettömän hyvä huumorintaju! Olemme Jeesuksen kanssa nauraneet niin monet kerrat itsemme kipeäksi. On mahtavaa löytää Jumalasta myös tämä puoli ja nauttia keskinäisestä omasta inside-huumorista Hänen kanssaan. Sunnuntaina keskustelumme päättyi suurin pirtein seuraavanlaisesti, en enää muista ihan tarkkoja sanoja, mutta idea oli tämä:

Minä: Jeesus, kiitos, kun nostit minut taas murheistani ja kiitos, kun kuuntelit. Kiitos siitä, että itkit kanssani ja osoitit myötätuntoa. Mä oon ihan kuitti nyt, käydään nukkumaan jo, jookos?
Jeesus: Käy sinä nukkumaan, Minä olen kuitenkin Jumala, muistatkos? Sikana ihmisiä, jotka tarvitsevat minua, silloinkin, kun sinä nukut.
Minä: Jaa niin tosiaan! No varjele minut sitten kun nukun, jos kerta Sinun on pakko olla valveilla. Mä meen ny, palataan huomenna!
Jeesus: Rakastan sinua!
Minä: Mäkin sua, öitä!

Ja minä nukuin kuin tukki aamuun saakka.

Haasteita

Taas on se aika vuodesta! Tämä kaamosaika tuntuu olevan se vaikein aika vuodesta meille monille suomalaisille. Masennus vaivaa niitäkin, jotka eivät ehkä muuten ole masennukseen taipuvaisia, mutta niille, jotka sairastavat masennusta, tämä aika on erityisen raskasta taivaltaa. Voi tuntua siltä, että jokainen päivä on käsittämättömän ponnistuksen takana, päivä on pitkä ja tuntikin voi olla ikuisuus.
Minä muistan vielä elävästi, kuinka masennuksen aikaan aamut olivat kamalia. Herätessä ensimmäinen ajatus oli aina: kuinka paljon kello on, kuinka pitkä tämä päivä tulee olemaan? Sitten hyökyaalto, elämä kaatuu päälle, kumpa saisin takaisin unen päästä kiinni, kumpa voisin nukkua päivästä toiseen. Jo pelkkä hereillä olo oli tuskallisen kivuliasta. Päässä soivat ajatukset siitä, kuinka huono ihminen olen, pelkkä nolla, saamaton, vätys, laiska, häpeäksi ihmiskunnalle, yhteiskunnan varoilla elävä loinen, iilimato. Miksen minä saa luitani liikkeelle, miksen minä jaksa välittää mistään, miksi minä olen näin tunnevammainen, miksi mikään ei liikuta minua, miksi kaikki velloo tässä samassa harmaassa olemisessa, jolla ei ole mitään tarkoitusta eikä päämäärää?
Tänä päivänä minä saan kiittää Jumalaa siitä, että Hän on nostanut minut tuosta syvästä, syvästä kuopasta. Minä sain antaa anteeksi niille, jotka olivat minua vastaan rikkoneet. Se ei ollut kovin helppo prosessi ja se kesti oman aikansa, mutta minä vapauduin katkeruudesta. Mutta niin tärkeää kuin on antaa anteeksi toisille, on tärkeää antaa anteeksi myös itsellensä. Se onkin ollut ehkä yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut käsittelemään Jumalan kanssa. Me ihmiset olemme niin käsittämättömän ylpeitä, että nöyrtyminen Jumalan edessä on vaikeampaa kuin uskoisi. Ehkä minä olen poikkeustapaus, mutta minä olen niin tolkuton jästipää, että viimeiseen asti punon juonia ja yritän oikopolkuja sieltä, mistä aita on matalin, ennen kuin tunnustan ja myönnän tehneeni syntiä.
Todellista vapautumista on tapahtunut kohdallani vasta, kun olen suostunut kohtaamaan tekoni ja tekemään parannusta. Mutta joka kerta, minä olen ensin yrittänyt "oikeutella" itselleni tekosiani mitä kummallisimmilla asioilla ja näin siirtänyt asian käsittelyä myöhempään ajankohtaan. En kiellä tässä sitä tosiasiaa, että minulle on tapahtunut asioita, jotka ovat haavoittaneet minua, mieltäni, psyykettäni ja sieluani ja sitä kautta vaikuttanut käyttäytymiseeni ja mielentilaani. Mutta on eriasia siirtyä asian hyväksymisestä käyttämään sitä tekosyynä jollekin toiminnalle. Minä olen tehnyt tätä oikeuttelua ja tekosyiden käyttöä pitkään ja PALJON. Ja joissakin asioissa teen edelleen. Minä aina niin toivoisin, että Jumala tekisi kohdallani ihmeen ja heräisin uuteen päivään ja ongelmani olisivat kadonneet. Mutta omalla kohdallani todellinen Jumalan ihme on se, kun uskallan kohdata itseni ja tunteeni ja antaa Jumalan hoitaa. Olen saanut kokea tämän jo niin usein ja olen vapautunut mm. alkoholista, masennuksesta, katkeruudesta jne. Ja kuitenkin joka kerta se tuntuu olevan yhtä vaikeaa ja yhtä vaikean prosessin takana päästä siihen pisteeseen, että uskallan luottaa Häneen ja uskallan kohdata Hänet riisuttuna omasta ylpeydestäni ja omasta yrittämisestäni.
Kaiken tämän myllerryksen keskellä, sielunvihollinen tekee kaikkensa hämärtääkseen sinulta sen, mikä on Jumalan luonne ja tahto asiassa. Toiset voivat kokea, että Jumala on niin ankara tuomiossaan, etteivät uskalla tulla Hänen eteensä ja jäävät murehtimaan ja taistelemaan omassa voimassaan. Toiset taas kokevat, että Jumala on niin armollinen, että rakkaudessaan ei tuomitse mitään ja näin ollen mitään parannusta ei tarvitse tehdä. Väärä Jumala-kuva voi koitua turmioksemme. Jos emme tunne Jumalaa, emme tunne Hänen tahtoaan, jäämme helposti omien tunteidemme vangeiksi. Ja tunteemme niin usein johtavat meidät harhateille, eksyksiin, eroon Jumalasta. En voi tarpeeksi painottaa, kuinka tärkeää on lukea Raamattua, tuntea Sana, tuntea Jumalan tahto, koska se on ainoa, joka kannattelee meitä tunteidemme myrskyissä.
Tie on kapea, et voi mennä yli etkä ali. On mentävä päin myrskyä ja vaellettava totuudessa. Jos et vaella totuudessa, Jumalan siunaukset eivät voi tulla osaksesi! Mutta jos vaellat totuudessa, Jeesus kulkee kanssasi ja sinä tulet voittamaan vaikeutesi. Ole itsellesi armollinen, sillä sinä tulet kompastumaan. Mutta jos sinä olet vilpitön sydämessäsi ja halussasi, tulee päivä, jolloin koetuksesi on ohi. Sinä opit kestävyyttä ja kasvat Jumalan tuntemisessa. Ja se tulee olemaan siunaus sinulle itsellesi ja ympärilläsi oleville ihmisille. Jos et vielä tunne Jeesusta, pyydä Häntä tulemaan elämääsi ja näyttämään sinulle tien ulos ahdingostasi! Ole siunattu.

Kohtaaminen

Minulle on viime aikoina avautunut rukouksen maailma täysin uudella tavalla. Se on ihana, salattu, mysteerinen ulottuvuus, joka avartaa maailman eteesi aivan uudenlaisena, Jumalan silmin katseltuna. Rukouksessa on valtava voima, jolla on auktoriteettia muuttaa olosuhteita, hoitaa sieluasi ja tuoda näkymätön näkyväiseksi. Yhteys Jumalaan on käsittämätön etuoikeus, joka luo pyhää kunnioitusta ja arvostusta elämääsi kohtaan. Sitä, että voit keskustella Luojasi kanssa, ei voi verrata mihinkään.

Viime viikonloppuna sain kokea jotain järisyttävää Jumalan maailmasta. Herra on viimeisen parin kuukauden ajan uudistanut rukouselämääni ja viikonloppuna Hän toi sen täysin uudelle tasolle. Ei minulla ole edes sanoja kuvailemaan, mitä koin, mutta jotakin minussa on muuttunut ikuisiksi ajoiksi. Minä sain kokea Jumalan läsnäolon niin konkreettisesti, ettei ymmärrykseni edes riitä käsittämään, mitä tapahtui. Puolitoista vuotta minun rukoukseni on ollut, että Herra kohtaisi minut niin, että voisin todella konkreettisesti tuntea Hänet. Nyt se on tapahtunut! En saanut mitään suurta ilmestystä tai sanomaa siinä hetkessä, ei Hän sanonut mitään, me vain olimme. Luulen, että Hän hoiti minua, jotain jostain niin syvältä, etten itsekään tiedä. Eikä sillä ole mitään merkitystä, minä sain viettää hetken Hänen läsnäolossaan. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja nyt minä vain kaipaan sitä. Tahtoisin viettää kaiken elinaikani Hänen läsnäolossaan. Ja uskon, että tämä kohtaaminen oli vain pisara siitä, mitä Hän on. Voin vain kuvitella niiden ihmisten tuntoja, jotka ovat henkilökohtaisesti saaneet tavata Jeesuksen! Kuinka turhalta kaikki muu vaikuttaakaan! Minä ymmärrän nyt Saarnaajaa: voi turhuuksien turhuus!

Miten kauan minä ponnistelinkaan ymmärtääkseni Jumalaa, miten kauan minä yritin viisastua, puristaa itsestäni viimeisenkin järjenhitusen päästäkseni lähemmäs Jumalaa. Se kaikki otettiin pois tässä yhdessä hetkessä, lyhyessä kohtaamisessa Hänen kanssaan. Kaikki meidän ihmisten ymmärrykset yhteen ynnättynäkään eivät riitä ymmärtämään Jumalaa ja Hänen suuruttaan! Eihän luotu voi olla Luojaansa suurempi! Kuinka minä rakastankaan Jeesusta! Juuri nyt minulle on yhdentekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat (mikä liene hihhuli), minä janoan lisää Häntä, jossa kaikki minä voin, koska Hän minua vahvistaa.

Kertakaikkiaan ihmiset, etsikää Luojaanne! Älkää antako enää yhdenkään päivän valua hukkaan! Hänellä on sinulle niin paljon annettavaa, Hän kaipaa yhteyteesi. Rukoilkaa myös te, jotka jo Hänet tunnette! Rukoilkaa tämän maan puolesta, rukoilkaa itsenne puolesta! Jumala haluaa meidän NYT rukoilevan, tämän kansakunnan täytyy herätä! Tuntu, miltä tuntu niin rukoile. Minä koen, että ilma seisoo nyt, tyyntä myrskyn edellä, aikaa on vähän. Tämä maa tulee näkemään suuria. Herää näkemään! Rukoile!

Kiitos!

Lyhyestä virsi kaunis: Kiitos Bamiella Kultainen blogi-tunnustuksestasi! Olen ihan toivoton näiden teknisten juttujen kanssa, joten katsotaan saanko tuon kuvan liitettyä tähän tekstiin :)
Kaikille lukijoille, yritän viikonlopun aikana kirjoittaa tänne jotakin lukemista. On niin monia ihania, uusia asioita, joita haluaisin jakaa kanssanne, mutta viime viikkoina olen ollut niin tolkuttoman kiireinen.
Teille rukoileville lukijoilleni jättäisin tässä rukouspyyntönä tulevan lähetysmatkamme Viroon. 18-22.11 koulumme jakaantuu 2 ryhmään, toinen ryhmä suunnistaa Narvaan, toinen ryhmä Tallinnaan. Rukoilkaa, että kaikki järjestelyt ja käytännön asiat sujuvat ongelmitta ja että saamme turvallisesti kulkea päämääriimme. Rukoilkaa, että todellinen evankeliumi pääsee murtamaan läpi, että moni tulee tuntemaan Herran Jeesuksen Rakkauden. Että Viroon syttyy palavia, eläviä uskovia ja evankelisia seurakuntia. Että meistä jokainen saa rohkeuden hengen mennessämme vankiloihin, orpokoteihin, vanhustentaloihin ym. Rukoilkaa, että Herra siunaa meidän musiikkiryhmät, draamaryhmät, lapsiryhmät ja lähetysmatkan johtajat. Kiitos esirukouksista!

Elävä usko

Hengissä ollaan! Edellisestä kirjoituksestani onkin vierähtänyt useampi viikko. Syynä tähän on ollut pitkällinen sairastaminen. Olemme Jasminin kanssa poteneet tautia liki 4 viikkoa, Jasmin sitkeää flunssaa ja minä salaperäistä kuumetautia. Nyt olemme kummatkin tytöt antibioottikuurilla, toivotaan, että tervehtyminen alkaa.

Huolimatta siitä, että olemme sairastaneet ja olen ollut fyysisesti kertakaikkisen puhkipoikki väsynyt, henkisesti olen voinut paremmin kuin vuosiin! En voi muuta kuin todeta, että kun olemme heikoilla, olemme vahvoja Herrassa. Jälleen kerran minut on tyhjennetty omasta yrittämisestä ja ponnistelusta. Olen ollut niin väsynyt, että olen ainoastaan jaksanut todeta: Herra, kannathan. Ja Hän totisesti on kantanut. Olen saanut tämän 4 viikon aikana huomata yhä uudestaan ja uudestaan Herran huolenpidon. Naapurit ovat tuoneet minulle ruokaa kotiin, täällä on käyty siivoamassa ja hoitamassa Jasminia. Kauppaostokset ovat tuotu kotiin ja puolestani on rukoiltu. Ilman, että olen kenellekään sen suuremmin vointiani surkutellut. Näitä minä sitten muistelen pahana päivänä.

Kaiken tämän huolenpidon keskellä Jumala on puhunut minulle erityisen paljon uskosta ja epäuskosta ja luottamisesta Häneen kaikessa. Minä olen saanut kokea aika ajoin täysin yliluonnollista uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Jotenkin kummasti olen saanut nähdä, kuinka kävelen vetten päällä kohti kirkkautta. Vetten päällä kävelemisellä tarkoitan sitä, että olen mielessäni liidellyt olosuhteideni yli ja nähnyt siihen päivään, jolloin kaikki on taas hyvin. Ja tämä ei ole ollut mitään järkiuskottelua siitä, että tulee päivä, jolloin kuume laskee ja vointi kohenee vaan minä olen sydämessäni nähnyt sen päivän. Olen ollut mielettömän hyvinvoinnin tunteen vallassa, vaikka ulkoapäin katsellessa kaikki on kaaoksessa. Sellaista syvää rauhaa en ole koskaan kokenut elämässäni, mahtavaa!

Tällä kolikolla on kyllä toinenkin puoli, epäusko. Minulla on sellainen aavistus, että Herra on näyttänyt minulle tämän sairauden kautta, mitä epäusko meissä ihmisissä tekee. Nimittäin heti, kun olen alkanut taas tuijottaa olosuhteisiin, epäusko on astunut kuvaan. Se on ollut kuin syöksymistä alas kuiluun, jossa ei näy pohjaa. Turvaverkko häviää ja paniikki ja ahdistus valtaavat mielen. Mitäs, jos minulla onkin joku vakava tauti? Miten Jasminin käy, jos joudun sairaalaan? Mitäs, jos en kykenekään huolehtimaan lapsestani? Ja viimeinen kysymys on aina: Mitäs, jos Jumalaa ei olekaan olemassa? Sielunvihollinen on astunut areenalle. Epäuskon tähden Jumalasta tulee kuollut meille. Epäusko vieraannuttaa meidät Kristuksesta. Epäuskon tähden rukousvastaukset jäävät tulematta. Epäuskon tähden yliluonnollinen alue jää kokematta. Ilman uskoa, Jumala on vain järkeilyä, tietoa ja teoriaa.

Usko on kuitenkin Jumalan lahja. Sitä ei voi ihminen puristaa itsestään tai luoda itseensä lisää. Se on Pyhän Hengen työ. Pyhä Henki tekee uskon eläväksi. Ihmiselle on jätetty vastuu toimia uskon mukaan. Meidän vastuulla on olla kuuliaisia ja etsiä Herran kasvoja. Tähän minä olen saanut tämän 4 viikon aikana vedota. Olen sanonut Herralle: "Minä olen kuuliaisesti, olosuhteistani huolimatta, hakeutunut Sanasi äärelle päivittäin. Minä olen etsinyt lupauksiasi. Mitä nyt aiot Jumala tehdä tälle tilanteelle?" Ja minä olen noussut kuilusta, liitänyt olosuhteideni yläpuolella ja todistanut, kuinka Jumala pitää huolen silloinkin, kun meillä on vaikeaa.

Evankeliumin voima

Miksi niin monilta ihmisiltä jää ymmärtämättä, mitä evankeliumi todella merkitsee? Olen viettänyt tämän kysymyksen äärellä pitkiä, pitkiä aikoja. Enkä vain osoitellakseni sormella muita ihmisiä, vaan nimenomaan myös omalla kohdallani. Minä tein uskonratkaisuni puolitoista vuotta sitten, mutta se ei todellakaan merkinnyt minulle henkilökohtaisesti heti vapautta, onnellisuutta, rauhaa, iloa ja kiitosmieltä. Itseasiassa minulle kävi päin vastoin.

Minä olen pitkään elänyt jatkuvassa syyllisyyden- ja alemmuudentunnossa. Osaan olla todella armoton itseäni kohtaan ja olen kokenut, että armo koskettaa ainoastaan toisia ihmisiä, mutta ei minua itseäni henkilökohtaisesti. Olen ollut kova syyllistämään itseäni sekä elänyt ikäänkuin armonkerjäläisenä. Itsetuntoni on ollut riippuvainen suorittamisesta, mitä enemmän suoritan hyviä tekoja, sitä tyytyväisempi Jumala on minuun. Tämä on täysin väärä käsitys. Ja olen ymmärtänyt tämän järjen tasolla jo pitkään, mutta jostain syystä se on jäänyt vajavaiseksi sydämen tasolla. Ja se syy on, että olen jäänyt elämään lain alle.

Keskustelimme tänään koulussa siitä, mikä on suhteemme lakiin. Ja puhun nyt siitä laista, joka säätelee sisintämme. Meihin näyttää olevan sisäänrakennettuna järjestelmä, joka vaatii ihmistä etsimään Jumalan suosiota ja hyväksyntää suorittamalla hyviä tekoja. Tämä "sisäinen ääni" voi olla hyvinkin voimakas joidenkin ihmisten kohdalla. Minun itseni kohdalla näin on. Se voi olla hyvinkin raastavaa sisäisesti ja vaatii suuria ponnisteluja pysyä kiitosmielellä Jumalaa kohtaan. Tällainen lain alle jäänyt ihminen myös omaksuu hyvin usein ankaran Jumala-kuvan. Vielä vähän aikaa sitten koin jatkuvasti olevani pettymys Isälle. Ja se on ehkä kaikkein kamalin tunne, mikä voi olla ihmisellä, joka joka solullaan hakee hyväksyntää. Ihminen, joka on tottunut suorittamalla hankkimaan arvostusta ja hyväksyntää, saattaa hakea sitä myös Jumalasta samalla tavoin vielä uskoontulonsa jälkeenkin. Pettymyksen tuottamisen tunne saattaa ajaa ihmisen jopa pois taivastieltä, sillä on kivulias prosessi kasvaa ulos ajattelutavasta, että olet arvokas ainoastaan silloin, kun olet täydellinen ja teet kaiken oikein. Voin sanoa melkein sadan prosentin varmuudella, että ellei minulla olisi ollut kaikkia niitä hengellisesti vahvoja aikuisia tukemassa ja nostamassa, olisin kaatunut omaan huonouteeni. Mielestäni tämä on kuitenkin äärimmäisen tarpeellinen kasvuprosessi käydä läpi, sillä ilman sitä armo ei pääse tulemaan todelliseksi.

Laki annettiin maailmaan Mooseksen kautta juutalaisille. Tämä oli ensimmäinen kokonainen lakisysteemi, jollaista ei ollut ennen Moosesta. Tähän lakikokonaisuuteen kuului 10 käskyn lisäksi 613 erilaista yksittäistä lakipykälää, joita olisi pitänyt pystyä noudattamaan. Jokainen, joka rikkoi yhtä lain kohtaa, oli siis lainrikkoja. Jos otat tarkemmin selvää juutalaisten laista, tulet tietämään, että sitä on mahdotonta noudattaa koko elämänsä ajan rikkomatta yhtäkään säännöstä. Mikä siis on lain tarkoitus? Lain tarkoitus on näyttää ihmisille todeksi synti ja heidän tuomionalainen tilansa. Mutta ennen kaikkea, Jeesuksen ristintyön kautta, osoittaa, että ihmisen on mahdotonta pelastaa itseään suorittamalla. Ihminen ei tunne kykenemättömyyttään ennenkuin hän todella yrittää noudattaa kaikkia Jumalan käskyjä ja elää täydellisesti. Lakia on mahdotonta täyttää! Siksi Jeesus Kristus tuli maan päälle, Hän täytti lain puolestamme. Hän kärsi lain vaatiman kuolemanrangaistuksen puolestamme.

Tässä prosessissa minä olen ollut viimeisen puolitoista vuotta! Tietyllä tavalla Herran on täytynyt "nöyryyttää" minua, jotta olen tullut ymmärtämään, että omassa voimassani en pysty elämään täyttä uskon elämää - sitä, minkä Kristus kalliilla hinnalla osti minulle Golgatalla. Tämä asia on nyt alkanut valjeta minulle, mutta ehkä se ei vielä ole täysin sisäistynyt ajatusmaailmaani. On joskus ihmeellistä, kuinka on vaikea ottaa vastaan Jumalalta. Mutta on vielä ihmeellisempää, kuinka uskollinen ja kärsivällinen Pyhä Henki on opettaessaan meitä Jumalan lapsia. Kuinka lukemattomia kertoja sanon Pyhälle Hengelle, että: "Hiljaa nyt, kun mun täytyy askaroida kaikkien näiden syntieni kanssa vielä". Ja sitten minä alan korvia viiltävän ulvovan rukouksen siitä, että Herra antaisi kaikessa armossaan minulle anteeksi kaikki syntini, uudestaan ja uudestaan, jotka anteeksiannettiin jo aikoja sitten. Nyt minä vielä julistan katoilta sen, minkä minä haluan syödä niin, että se iskostuu luihin ja ytimiin: MINÄ EN OLE ARMONKERJÄLÄINEN, MINÄ OLEN ARMONPERILLINEN!!!

Täytyy sanoa, että en taaskaan ihan saanut kirjoitettua sitä, mikä minulla oli alunperin mielessä. Haluan kuitenkin tässä lopussa haastaa sinua, lukija, lähtemään tähän prosessiin, jos sinulla on uskonelämässäsi sellainen olo, että jotakin puuttuu. On ehdottoman tärkeää, että kasvamme hengellisiksi aikuisiksi ja tulemme tuntemaan armonperillisen arvon! Uskon, että monien uskovien elämä jää vajaaksi juuri tämän takia, että he eivät ole joko uskaltaneet tai jaksaneet lähteä tähän, ehkä kivuliaaseenkin prosessiin. Tai he eivät ole saaneet opetusta asiasta!! Jos sinulla herää tarve tietää asiasta enemmän, ota rohkeasti yhteyttä minuun tai hakeudu seurakuntaan hengellisesti aikuisen ihmisen puheille! Olkaa siunattuja!

Oppimista

Koulu on nyt sitten siis alkanut! En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon enemmän se on kuin osasin kuvitellakaan. Siis se vastaa jokaista toivettani ja jokaista haavettani, jotka Taivaan Isä sydämelleni laski aikanaan. Nytkin, kun olen jo tullut koulusta kotiin, tuntuu, että huomiseen koulupäivään on taas yksi ikuisuus. En ole koskaan näin paljon nauttinut koulusta kuin tällä viikolla. Vaikkakin olen opiskelijatyyppinen ihminen. Raamattukoulu on ihanaa!!

Meitä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita on tänä vuonna ennätysmäärä, muistaakseni meitä on 35: 16 naista ja 19 miestä. Mielestäni kaikki tuntuvat mukavilta, vaikka kaikkien kanssa en ole vielä ehtinyt jutellakaan. Mutta minusta on vaan niin ihanaa, että olemme kaikki samasta Hengestä ja puhumme kaikki samaa kieltä. Minun oikeassa elämässäni ei tuttavapiiriin kuulu kovinkaan montaa uskovaa. Kiitän Herraa siitä! Jokainen minun ystäväni on minulle tärkeä, uskossa tai ei. Mutta huomaan, että olen kaivannut juttuseuraa myös hengellisellä tasolla. Ja tähän rukoukseen on nyt vastattu, sain yli 60 uskovaa ystävää!!

Tämä kuvaa mielestäni hyvin Jumalan luonnetta. Jumala esiintyy Raamatussa myös nimellä El Shaddai, joka on hepreaa ja tarkoittaa: Jumala, joka antaa elämän ja yltäkylläisyyden. Me ihmiset usein unohdamme, mitä yltäkylläisyys tarkoittaa. Minä koin oikein ilmestyksen tästä asiasta tänään. Olen itse ajatellut, että Jumala antaa juuri sen verran, kun tarvitsemme. Että Hän antaa nipin napin sen, mikä on tarve sillä hetkellä. Ei, vaan Jumala on yltäkylläisyyden Jumala. Hän on enemmän kuin tarpeeksi, Hän on kaikkiriittävä. Jumala on kaikkein suurin Antaja, Hän haluaa antaa meille tarpeidemme mukaan ja enemmän. Filippiläiskirje 4:19 sanoo: Mutta minun Jumalani on rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tarpeenne kirkkaudessa, Kristuksessa Jeesuksessa. Siis Hän antaa oman rikkautensa mukaan, oman mielensä mukaan. Ei meidän mielemme mukaan, sillä me emme edes tiedä, mitä tarvitsemme. Hän tietää ja tuntee tarpeemme paljon paremmin kuin me itse koskaan. Hän antaa siis oman rikkautensa mukaan, runsaasti, yltäkylläisesti. Ja jos siis kaikki taivaassa ja maan päällä on Jumalan, Hänen varastonsa ovat paljon suuremmat kuin yhdenkään ihmisen. Ja Jumala siirtelee varallisuuttaan mielensä mukaan.

Varallisuudesta puhuessani, en tarkoita pelkästään rahassa mitattavaa varallisuutta. Niinkuin aikaisemmin sanoin, olen pitkään rukoillut Herralta uskovaa ystävää. Minä sain yli 60! Siis 59 kertaa enemmän kuin osasin pyytää! Hän antaa yltäkylläisesti. Nyt minä saan 5 kertaa viikossa kokoontua uusien ystävieni kera aamulla klo 8 rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa. Samoin olen monta kertaa miettinyt, että miten vaatetan lapseni vähillä varoillani, kun lasten vaatteet ovat niin kalliita. Nyt minä olen saanut niin paljon lasten vaatteita, että niitä on jo kellarissa odottamassa, kunnes Jasmin täyttää 4-vuotta! Enkä ole edes rukoillut koko asiaa. Herra siis tietää tarpeemme paremmin kuin me itse.

Nyt minä opettelen luottamaan Herraan myös raha-asioissani. Tähän asti olen hoitanut talouttani itse. En ole uskaltanut antaa eurojani Jumalan käyttöön. Se vaatiikin suurta hyppäystä tuntemattomaan. Toki olen antanut kolehtiin ja joskus jopa lahjoittanut johonkin yhteishyvään, mutta en ole koskaan uskaltautunut sitoutumaan kymmenysten maksuun. Minua kosketti, kun opettaja tänään sanoi, että monet odottavat, kunnes tienaavat jonkin tietyn summan kuussa, jotta voivat antaa varojaan Jumalan Valtakunnan työhön. On helppoa sanoa, että sitten, kun oma talouteni on turvattu. Mutta todellisuudessa, jos et anna ensimmäisestä eurosta, et tule antamaan ensimmäisestä miljoonasta eurostakaan. Rahalla on sellainen vaikutus ihmiseen. Rahan himoon ovat monet suuret johtajat kaatuneet. Minä en halua olla yksi sellaisista ihmisistä. Minä en halua kiinnittyä mihinkään sellaiseen, joka voidaan äkkinäisesti ottaa minulta pois. En halua perustaa luottamustani sellaiseen, jonka puute voi romahduttaa koko elämäni kertaheitolla. Ja raha on sellainen. Ja minä tunnistan itsestäni rahan tuoman turvallisuuden tunteen. Se ei ole todellista, vain Jumalan huolenpito on pysyvää. Se on jokapäiväistä ja siihen täytyy voida luottaa. Hän ei jätä lapsiaan koskaan. Siis ei myös minuakaan.

Haluan vielä tähdennykseksi sanoa, että vaikka Raamatussa Luukas 6:38 sanotaan: Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin; ei se tarkoita sitä, että maksamme varoistamme kymmenyksen ja jäämme sitten kotisohvalle odottelemaan, että rahaa alkaa satamaan ovista ja ikkunoista sisälle. Jumala arvostaa työntekoa suuresti. Sananlasku 10:4; Köyhtyy, joka laiskasti kättä käyttää, mutta ahkerain käsi rikastuttaa. Jumala on tarkoittanut meidät tekemään työtä. Ja työ pitää meidät arjessa kiinni ja ravitsee mielenterveyttämme. Mutta aina työtä tekemälläkään ei saa kaikkea, mitä tarvitsee, mutta uskomalla Herraan Jeesukseen Kristukseen saa kaiken.

No niin, tämän minä opin tänään koulussa. Ja nyt alkaa teorian käytäntöön pano. Minä aikonen ottaa selvää varoistani ja luovuttaa ne Jumalan käyttöön. Se pelottaa minua, mutta siitä huolimatta Jumala on luvannut pitää minusta huolen. Tämä täytyy testata. Sanoisin, että ei juuri voisi olla parempaa tai kamalampaa aikaa tehdä tälläinen päätös, sillä tässä kuussa rahavarani ovat supistuneet minimiin. Koulun alettua en ole ollut enää oikeutettu mihinkään tukiin eikä minun ole mahdollista tehdä koulun ohella töitä. Joten todella tuloni ovat minimi toimeentulotuki, jolla täytyy elättää 2 ihmistä, maksaa koulu ja kulkeminen ja selvitä. Nyt minä aion vielä kaventaa tulojani alkamalla maksamaan kymmenyksiä. Kiitos Herralle, minut tullaan palkitsemaan tästä uskonaskeleesta!!

Ensiaskeleita...

Hieman haikeana olen tänään hyvästellyt minulle rakkaiksi tulleet ihmiset Ensiaskel-ryhmässä. Olemme Jasminin kanssa käyneet Ensiaskeleessa siitä asti, kun Jasmin oli 2-kuukautta vanha. Kuluneeseen puoleentoista vuoteen on mahtunut paljon iloja ja suruja. Paljon erityisiä hetkiä, kyyneleitä, naurunremakoita, keskusteluja ja kuunteluja. Nyt kesä lähenee loppuaan ja syksyn tuulet ovat hiljalleen alkaneet puhaltaa. Minä huomaan seisovani oman elämäni murroksen kynnyksellä. On alkamassa uusi aikakausi, lehti on kääntymässä ja uudet haasteet koputtavat sydämeni ovella. Minä pysähdyn hetkeksi muistelemaan mennyttä vuotta ja viime kuukausia.

Ensinnäkin haluan kiittää Ensiaskeleen henkilökuntaa mahtavasta vuodesta!! Te olette osaltanne rakastaneet minua ehjäksi, aito välittämisenne on itänyt minussa siementä ja toivon, että jäätte seuraamaan sen kasvua. Joskus elämässä tapaa ihmisiä, joista tietää, että he tavalla tai toisella jäävät matkakumppaneiksi.

Olen ollut viimeisen vuoden aikana sellaisen välittämisen piirissä, etten edes tiennyt sellaista olevan olemassa. Ihmiset ovat uskoneet minuun silloin, kun minä en ole nähnyt huomista päivää. He ovat kannatelleet minua käsivarsillaan, kun jalkani ovat olleet väsyneet. He ovat hoitaneet minua silloin, kun en itse ole jaksanut huolehtia. He ovat rakastaneet minua silloin, kun olen ollut kauheimmillani. Jumala on ollut huolellinen valitessaan ihmisiä, jotka ovat tulleet osaksi tarinaani. Hän on koskettanut jokaisen sydäntä vaaliessaan minun sydäntäni. Hänen työnsä on ollut täydellistä ja Hänen Rakkautensa on rajatonta. Minä olen ikuisesti suurella kiitosmielellä tästä.

Tulevan viikon alku kääntää uuden sivun elämässäni. Vihdoin tuo pitkään ja hartaasti odotettu päivämäärä on melkein kosketeltavissa. Muistan, kun ensi kerran sain sydämelleni ajatuksen Raamattukoulun aloittamisesta. Miten mahdottomalta se tuntuikaan. Miten mahdotonta se olikaan! Kaiken järjen mukaan ja olosuhteiden pakosta tämän ei koskaan pitänyt olla kohdallani mahdollista. Yksinhuoltajaäidillä ei pitänyt olla mahdollisuuksia irroittaa itseään yhteiskunnan kapuloista yksityiseen kouluun, jossa on lukukausimaksu ja jonka ohella olisi mahdotonta tehdä töitä tarpeeksi elättääkseen pienen perheensä. Mutta kun Jumala kutsuu, Jumala kutsuu. Ja kutsusta tuli niin selvä, että eräänä päivänä eteisessäni sanoin Herralle: "Minä otan ensimmäisen askeleen kohti mahdotonta, Herra tee Sinä siitä mahdollista". Ja Hän totisesti teki. Hän teki suorastaan ihmeen. Ja niin minä maanantaina aloitan Raamattukoulun!

Mennyt kesä on ollut oikea mini-Raamattukoulu, jona aikana Jumala on valmistanut minua tulevaa vuotta varten. Keväällä Herra puhui minulle tulevasta kesästä ja koin, että tämä kesä tulee olemaan koetinkivi. Luulin sen silloin tarkoittavan aivan jotakin muuta, kun mikä koetus oikein olikaan kyseessä. Minä typeryydessäni ajattelin, että minua varmaan houkutellaan entisellä elämällä; terassit kutsuvat niin mukavasti näin kesäaikaan ja juhlia riittäisi omansa kullekin päivälle. Tämä ei kuitenkaan ollut sinne päinkään, mitä olin pähkäillyt pienessä mielessäni, tosin on tullut todistettua kesän aikana, ettei minua todella enää houkuta vanha elämäni. Sen sijaan Jumala on opettanut kesän aikana minua seisomaan omilla jaloillani.

Hengellinen kasvuni on ollut verrattavissa täysin pienen lapsen kehitykseen vastasyntyneestä taaperoksi ja siitä leikki-ikäiseksi. Olen omasta lapsestani saanut peilata omaa hengellistä kasvuani. Muistan ajan, jolloin minua kannettiin sylissä vastasyntyneenä, uutena luomuksena. Sitten minä aloin ryömiä...sitä kesti piiiitkäääään. Olin yhtä huono siinä kuin Jasmin. Itseasiassa tein sen täysin samalla tyylillä kuin Jasmin. Roikuin Jeesuksen helmapielessä kiinni, raahautuen mukana, aivan kuten tyttäreni aikoinaan äitinsä housunlahkeessa. Tapasin kutsua häntä vapaamatkustajaksi :)
Kun aloin kontata, olin kärsimätön eikä hommasta tahtonut tulla juuta eikä jaata. Mutta innostusta ja tahdonvoimaa löytyi sitäkin enemmän! Täsmälleen niinkuin Jasmin. Ja täsmälleen niinkuin rakas tyttäreni nousi tahdonvoimalla pystyyn viikon, kahden konttaamisen jälkeen, minäkin luulin jo seisovani omin avuin. Jasminin tavoin kaaduin suorilta vartaloilta suoraan kallolleni lattiaan. Itkuhan siinä pääsee jo isolta ihmiseltäkin. Mutta ei jäänyt Jasminkaan itsesääliin makaamaan, vaan nousi uudelleen pystyyn ja jatkoi yrittämistä. Jumala rakastaa niinkuin äiti lastaan, Hän rohkaisee, tukee ja kärsivällisesti kannattelee, kun opettelemme pois äidinmaidosta vahvaan ruokaan.

Vielä hetken minä seisoin tukea vasten, mutta tuli aika, jolloin Isä sanoi: "Nyt on aika ottaa ensiaskeleet". Ja se aika on ollut tämä kesä. Kyllä minä olen horjunut ja huojunut, mutta sortunut en ole, sillä minä olen rakentanut kalliolle. Minä kaadun ja kompastun, välillä vauhti on niin kova, etten näe metsää puilta, mutta minä menen eteenpäin. Minä olen Iankaikkisen Isäni kämmenellä, jossa on turvallista temmeltää.

Minä olen reilun vuoden aikana ottanut useita ensiaskeleita. Minua on ollut tukemassa koko joukko ihania ihmisiä, joita haluan tässä kiittää kaikesta. Toivon sydämestäni, että olette tulleet siunatuiksi avustanne ja että myös minä saan Jumalalta tilaisuuden jakaa siitä, mitä minulle on annettu.

Yritin epätoivoisesti liittää tähän tekstiin musiikkivideon, mutta enpäs osannutkaan :( Laitan siis linkkinä:

http://www.youtube.com/watch?v=lJ5f9Qxib8E&feature=related

Täytynee kysyä Marjalta ohjeita tähänkin asiaan :) Nyt kuitenkin hyvää yötä kaikille!

Epäuskosta uskoon

Jaahas, aika kirjoittaa taas. Päivät ne vaan tuntuvat vaihtuvan uusiin ja aika kuluu nopeaan. Minulla on ollut jotenkin raskas ja synkkämielinen viikko tämä viikko. Tuntuu, että hengellisesti kaikki velloo paikallaan ja on vaikea nähdä tulevaisuuteen. Puran siis lastini tänne ja pyydän Pyhää Henkeä avaamaan sisintäni.

Taas se on todettava, että me ihmiset olemme niin epäuskoista sakkia, ettei muusta väliä. Minulla on jälleen kerran viimeisen viikon verran soinut repeatilla jo niin nuhjuiseksi käynyt lause: "Ei susta ikinä mitään tule!". Miten ihmeessä voi olla niin vaikea uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa? Tai vaikka ei uskoisikaan itseensä, niin muistaisi edes olevansa uskossa! Minut on koodattu voittamaan Jeesuksessa Kristuksessa!! Miten minä voin unohtaa sen viikon välein?? Kun vihollinen syöttää valheitaan, miksen minä muista sanoa, että: "ihan sama, ehkä minusta ei ole siihen, mutta Jeesuksesta kyllä löytyy panoksia". Ja mielellään olisi mukavaa myös muistaa tämä ennen kuin asiat paisuu niin isoiksi, etten enää itsekään tiedä mistä on kyse.

Huomaan, että nyt on meneillään seuraavanlainen hyökkäys-strategia: vihollinen yrittää uskotella, että olen vain luonteeltani negatiivinen, masennukseen taipuvainen ja vakavamielinen. Ei pidä paikkaansa! Jumala ei tasan varmasti luonut minusta negatiivista eikä varsinkaan masentunutta! Sen sijaan elämä on rusikoinut minut tälläiseksi. Olen oppinut suhtautumaan asioihin negatiivisesti. Mielenkäyttö on yhdenlainen itsepuolustuslaji. Nyt minun vaan taas tarvitsee antaa mieleni Hengen johdatettavaksi.

Mutta miten se voikin olla joskus hankalaa! Miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa turvata ja LUOTTAA Jumalaan? Minä olen niin käsittämättömän lopen kyllästynyt yrittämään itse. Ja niin usein minä kuitenkin sorrun siihen. Minä haluan hetinytvälittömästi oppia luovuttamaan itseni Jumalalle kokonaan!! Herra auta! Minä en halua, että joudun aina vetämään itseni tiettyyn lopenuupuneeseen pisteeseen, kunnes ymmärrän, että voin pyytää Herraa hoitamaan asiat. Ja Hän järjestää aina asiat miljoona kertaa paremmin kuin olisin itse koskaan kyennyt edes ajattelemaan.

Vihollinen on päässyt lapsuudessani varastamaan luottamukseni mihinkään olevaiseen, saatikka sitten siihen, mitä en voi edes nähdä. Minä olen niin raivostuttavan sidottu tunteisiini. Jumalan olemassaolo ei kuitenkaan ole riippuvainen minun tunteistani ja minun täytyy oppia tämä asia mahdollisimman pian. Ja vihollinen sorkkii nimenomaan tunteita, hän on mestari manipuloimaan.

Eilen eräs henkilö rukoili puolestani ja hän sanoi näkevänsä minun tuskaisen tieni, jolla on vuodatettu paljon kyyneleitä ja että olen kantanut suuria taakkoja. Hän näki nimenomaan lapsuuteeni ja kertoi, että Jeesus haluaa nyt auttaa minua käsittelemään noita muistoja ja haavoja ja parantaa minut mielenalueelta. Tämänhän pitäisi olla iloinen uutinen, mutta jostain syystä tulin kovin surulliseksi. Minä kun jo luulin parantuneeni niistä haavoista anteeksiantamuksen kautta! Mutta kyllä minä tiedostan ongelmat, jotka koskevat tunne-elämääni. Minä olen niin kovin haavoittuvainen, varsinkin hylkäämisen tunne on vahvana läsnä yleensäkin kaikessa mitä teen. Inhoan sitä. Odotan, että minä koen vapautuksen siitä pian.

Ei minulla ole muuta, kun jälleen laittaa toivoni Jumalaan. Minusta itsestäni ei ole itseäni parantamaan. Tästä nähtävästi tuli taas tälläinen itkuvirsi :) Lohdutukseksi kaikille lukijoille täytyy sanoa, että oloni parani huomattavasti tässä kirjoituksen aikana. Suorastaan koen mieleni taas positiiviseksi. Kyllä tämä blogi todella on syntynyt tarpeeseen! Tälläistä se on yksinhuoltajaäidillä, joka ei voi kuitenkaan lapseensa purkaa pahaa oloa. Minä siis keskustelen teidän kanssanne lukijat ♥

Haluan myös tässä lopuksi kiittää kaikkia teitä, jotka olette rukoilleet puolestamme! Mummi lähetti myös terveiset kaikille lukijoille ja kiitoksen kaikille rukoilijoille. Hän voi hyvin, fyysisesti hän on kovilla, mutta hengellisesti edelleen vahvana. Hänestä minä saan oppia luottamuksesta Jumalaan. Ja niinkuin kirjoitin jossain aikaisemmassa tekstissäni, että minä vastaan taistelukutsuun mielen sortoa vastaan. Minä olen valmis, minä, pikku-soturi, mummini esirukouksen ja hengellisen auktoriteetin siivittämänä nousen esiin Goljatiani vastaan. Luotan Jumalan lupaukseen huolehtia minusta öin ja päivin.

Menneisyyden suorittamista

Minä olen taas ihmetellyt itseäni viime aikoina. Kuinka suorituskeskeisiä me ihmiset olemmekaan! Minut on kyllä kasvatettu suorittamaan jo pienestä pitäen, mutta miten siitä on niin vaikea pyristellä pois? Kenelle me oikeastaan suoritamme?

Pieni-Johanna alitajunnassani edelleen suorittaa äidin käskyjä. Meillä kotona oli vallalla äidin sana. Siitä ei poikettu muuta kuin poikkeustapauksissa. Poikkeustapaus oli silloin, kun äiti oli humalassa. Pääsääntöisesti kuitenkin äitini oli periaatteen nainen. Hyvin vahva sellainen. Hänellä oli kovin autoritäärinen luonne ja hän oli äärimmäisen karismaattinen ihminen. Äitiä oli vaikea vastustaa, miltei mahdotonta. Niinpä minä tein, kuten käskettiin. Opin miellyttämään ja tekemään sen, mitä oli odotettu. Pärjäsin oikein hyvin. Olin äidin lellikki; tai niin kaikki muut minut näkivät. Jopa veljeni.

Todellisuudessa elin suurten paineiden alla. Minulta odotettiin aina jotakin. Ja minä niin epätoivoisesti hain hyväksyntää. Voi kuinka monet kerrat itkin itseni uneen. Olin jo teini-iässä lopen uupunut. Mutta minä suoritin ja suoritin. Suoritin lukiot ja suoritin työt. Suoritin siinä ohessa veljenikin hoidot ja suoritin kotia. Sitten minä suoritin aikuisiällä kaikille ihmisille, joita tunsin. Ja kun panokseni loppuivat, aloin valehdella suorituksiani. Tosiasiassa kaikki alkoi mennä pieleen. Paniikkihäiriöt alkoivat, masennus puski päälle ja hommat jäivät kaikki puolitiehen. En meinannut millään enää saada mitään suoritettua loppuun asti. Hain aina uusista asioista alkuinnostusta, mutta aina se innostus loppui alkumetreillä. Pidin kuitenkin tiukasti kulisseista kiinni, vaikka niihin alkoi pikkuhiljaa ilmestyä reikiä. Läheiset ihmiset alkoivat nähdä valheideni läpi. Jäin usein kiinni kaikenlaisista valheista, kun en enää muistanut, kenelle olin valehdellut mitäkin.

Elin vuositolkulla aivan hirveässä paineen kuplassa. Stressi oli miltei sietämätön ja paniikkihäiriöt pahenivat niin, etten välillä voinut poistua asunnostani. Luulin, että kaikki ihmiset tietävät, kuinka kamala ihminen minä olen. Minusta tuntui, että ihmiset pystyvät lukemaan ajatuksiani ja että kaikki tuijottivat minua. Aloin jäädä useammin ja useammin pois koulusta, kun en voinut mennä bussiin. Ainoa paikka, missä tunsin oloni turvalliseksi, oli baari. Siellä minua ei tuijotettu ja se tuntui kotoisalta. Olenhan pienen ikäni kasvanut alkoholin ympäröimänä. Baareista on kokemusta jo pienestä pitäen, kun äitiä haettiin milloin mistäkin kapakasta tai odotettiin baarin portailla, koska äiti tulee. Niinpä siitä ilmapiiristä tuli minulle kodinomainen ja pidin sitä turvallisena.

Aloin käyttämään itse alkoholia jo nuorella iällä. Kuitenkin nuorena aikuisena se tuntui olevan elämäni keskipiste. Ei niinkään alkoholi, mutta juhliminen. Minä nautin suunnattomasti baari-illoista ja tanssin huumasta. Lisäksi pystyin samaistumaan ihmisiin, jotka viettivät siellä aikaansa. Olimme kuin sieluntovereita. Ymmärsimme toisiamme. Minä latauduin baarissa. Tunsin, että siellä voi hengähtää suorittamisesta, hetkellinen lepo masennuksen uuvuttamasta huonosta itsetunnosta. Humalatila turrutti ajatusten hyökyaallot ja minä pystyin rentoutumaan.

Tietenkään tämä ei auttanut olotilaani oikeassa elämässäni. Päinvastoin baari-illan jälkeen piti taas suorittaa entistä enemmän, ettei totuus paljastuisi. Kulissit olivat pikkuhiljaa romahtamassa. Ihmiset pitivät minua pelkkänä bilehileenä. Kiva ihminen, mutta ei järin luotettava eikä ystävänä kovinkaan mukava. Minusta oli tulossa kovaa vauhtia ihminen, jollainen en koskaan ollut halunnut olla. Minusta oli tulossa äitini kopio! Muistan vannoneeni joskus, että minusta ei ikinä tule samanlaista kuin äidistäni. Nyt jälkeenpäin huomaan, että en oikeastaan pääse sitä pakoon. Se on minun perintöni. Voin taistella sitä vastaan, mutta olen mikä olen.

Olen kuitenkin tullut ymmärtämään, että minä voin katkaista tämän kierteen, joka suvussamme näyttää alkoholin suhteen siirtyvän sukupolvesta toiseen. Minulla on valta valita, millaisen tulevaisuuden haluan itselleni ja lapselleni. Millaisen perinnön minä jätän tuleville sukupolville. Olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan perintöäni, jonka oma äitini jätti minulle. Ja kaikille tehtäköön tiettäväksi negatiivisesta kirjoituksen sävystäni huolimatta, että minä olen antanut äidilleni anteeksi kaiken! Se oli pitkä ja raskas prosessi, mutta minä olen vihdoin katkeruudesta vapaa sydämessäni. Parempaa lahjaa ei Taivaan Isä minulle olisi voinut antaa. Minä olen oppinut ymmärtämään äitiäni ja minä olen oppinut rakastamaan häntä juuri sellaisena, kuin hän oli. Pahojen muistojen tilalle on tullut rakkaita, hyviä ja onnellisiakin muistoja. Niitä minä vaalin sydämessäni ja itken poismennyttä äitiäni. Minä toivon, että olisin vielä voinut halata häntä ja kertoa antaneeni anteeksi kaiken. Että hän oli paras äiti, jonka olisin voinut saada ja hän hoiti tehtävänsä juuri niin hyvin, kun hän niillä tiedoilla, taidoilla ja voimilla silloin kykeni. Toivon, ettei hänen olisi tarvinnut elää niin raskasta elämää. Ettei hän olisi voinut niin pahoin ja olisi voinut tuntea itsensä rakastetuksi.

Nimittäin rakkaus voittaa kaiken, niin tapahtui minullekin. Vielä on haavoja sitomatta, mutta Rakkaus, joka antoi minulle voiman rakastaa itseäni ja lastani, rakastaa minua terveeksi pala palalta. Ja minä rakastan sitä Rakkautta, joka on antanut minulle uuden elämän. Huolimatta siitä, miltä minusta tuntuu, Jeesus rakastaa minua, ja Sinua!

Huomaan eksyneeni alkuperäisestä aiheestani täysin. Ei se haittaa, kirjoitan siitä sitten toisen kerran. Nyt alan valmistautumaan hoidokkilapsen tuloon. Siunausta kaikille, jotka tänne taas eksyitte viettämään lukuhetkiä ♥

Uskon todellisuus

Minua on viime aikoina puhutellut paljon uskon todellisuus. Kuinka todellista usko oikeastaan on ihmiselle, joka on sen vastaanottanut. Elämme ajassa, joka heijastelee suurta epävarmuutta, nostelee uhkakuvia taloudellisesti sekä poliittisesti, asettaa valtavia henkisiä taakkoja meille ihmisille kannettavaksi; ajassa, jossa epätoivo on valtaamassa tilaa sydämissämme. Näen ympärilläni valtavan paljon pahoinvointia. Ihmiset ovat väsyneitä ja voimattomia kuormiensa alla. Silti heidän lasteihinsa vaan lisätään painoa. Mistä ilmenee kaiken tämän keskellä Jumalan hyvyys?

Minä turvauduin ennen sanontaan: "Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa". Todellisuudessa se ei kyllä koskaan auttanut minun sisäistä tuskaani, mutta sainpahan tilaisuuden esittää vahvempaa kuin oikeastaan olinkaan. Ikäänkuin se olisi ollut joku saavutus - jokaisesta voitosta aina yksi papukaijamerkki lisää rintapielukseen ripustettavaksi. Niin minä sitten olen kulkenut kaikki merkit rinnassani ja vertaillut niitä toisten kanssa. Kenellä on mennyt huonoimmin tai kuka on on saanut kunniakseen olla meistä vahvin. Todellinen minäni huusi: "miksi aina minä? Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni taas tämän?". Toinen klisee, jota olen käyttänyt ahkerasti: asioilla on aina tapana järjestyä. Mielen rauhoittamiseen toimii hetkellisesti ja siirtää katseen tulevaan, odottaen aikaa parempaa. Mutta minä olen huomannut, ettei minun tarvitse ahdistua odotusaikanakaan. Jeesus on kanssani ahdingon keskipisteessä; ei Hän odottele minua vastarannalla, kunnes olen jotenkuten räpiköinyt tieni myrskyn läpi. Hän seisoo vierelläni, pitää kädestäni kiinni ja rohkaisee minua tarkastelemaan tilannetta turvakaukalon läpi. Minä saan avukseni huutaa Hänen nimeään, kun vihollinen piirittää minut idästä, lännestä, etelästä ja pohjoisesta. Silloin, kun valoa ei ole näkyvissä missään. Saan myös turvata Häneen elämäni pienissä asioissa. Ei ole mitään kauniimpaa kuin se, että minä katson Häneen ja Hän katsoo minuun. Siinä on hyvä olla, sitä on hyvä tavoitella ja siitä voi oppia elämään.

Mitä tapahtuu silloin, kun asiat eivät mene niinkuin olimme ajatelleet? Minä olen saanut eturivin paikan näytökseen, jota en koskaan halunnut mennä katsomaan, mutta johon minut kutsuttiin. Minun mummillani todettiin rintasyöpä kolmisen viikkoa sitten. Nyt tulevana perjantaina häneltä poistetaan toinen rinta kokonaan sekä kainalosta imusolmukkeita. Aiemmista tutkimustuloksista poiketen, kirurgi kertoi eilen syövän levinneen myös kainaloon. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka tärkeä minun mummini minulle on. Hän on ollut elämäni tukipilari kaikissa vastoikäymisissä, häneen minä olen saanut maallisesti turvautua koko elämäni ajan. Ja nyt on mahdollista, että hänet kutsutaan jo Taivaan kotiin. Tämä tekee kipeää, se osuu minuun johonkin niin syvälle, että sitä on mahdotonta käsittää. Minä tarvitsisin häntä vielä täällä maan päällä. En millään olisi valmis luopumaan hänestä. Pelkkä ajatus siitä ja silmistäni tulvahtaa kyynelten joki. Inhimillisesti ajatellen tämä tuntuu epäreilulta, minä vasta 4 vuotta sitten menetin äitini, nyt voin menettää toisenkin. Syöpä-diagnoosi kalskahtaa niin lopulliselta, pelottavaltakin ja siinä on ehdottomasti kuoleman haju.

Mutta kun annan mieleni Hengen johdateltavaksi, minut valtaa ilo mummini sairaudesta! Käsittämätöntä! Se voi kuulostaa tylyltä ja epäinhimmilliseltä, mutta minä iloitsen sairauden tuomista mahdollisuuksista. Mummini on saanut tilaisuuden elää Kristuksesta ja kasvaa Hänen läheisyydessään. Sillä kuoleman läheisyys saa meidät hakeutumaan vielä lähemmäksi Häntä, joka meidät voi armahtaa, parantaa ja pelastaa. Mummini pelastui vasta myöhemmällä iällä, mutta koko uskonsa ajan hän on ollut hyvä ja uskollinen palvelija Jeesukselle. Hän on nöyrä ja sydämellinen ihminen. En voi muuta, kun kunnioittaen katsoa mummini taivalta ja sitä, miten hän ottaa Jumalan kädestä sekä hyvän että pahan. Hän kiitollisena sairastaa syöpää! Hän siis kiittää syövästään Herraa ja sanoo: "tapahtukoon Sinun tahtosi". Tämä on lahja Isältä sekä mummilleni että kaikille hänen läheisilleen. Kirjoittaessani tätä olen niin liikuttunut, että pakahdun tästä rakkaudestani Taivaallista Isää kohtaan. Voiko kauniimpaa nähdä, kun uskovan, joka todella on elävästi uskossa. Joka todella on vapaa tämän maailman murheista, joka totisesti on löytänyt sen uskon, jota meidät on kutsuttu evankeliumina viemään kaikkeen maailmaan.

Tämä saattaa vielä muodostua suurimmaksi opetukseksi, minkä Jumala minulle haluaa opettaa. Usko ihan todella voi toimia suojakilpenä kaikkea sitä vastaan, millä tämä maailma meitä vastaan hyökkää. Tiedän, että on paljon uskovia, jotka kärsivät masennuksesta, ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä ja ovat katkeroituneet Jumalalle. Minä rukoilen teidän puolestanne, että vahvistuisitte uskossanne niin, että se Jeesus, joka julistaa vangituille vapautusta, pääsee vaikuttamaan teidänkin sydämissänne ja vapauttaa teidän kahleista. Jeesus ei koskaan luvannut helppoa elämää uskoville, päinvastoin Hän sanoi: "jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä, se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin." (Joh. 15:18-20). Voimme siis odottaa vastoikäymisiä, mutta meitä myös lohduttaa seuraava Raamatun kohta: "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa me nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestäävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen." (Room. 5:2-5)

Omakohtaisesti voin sanoa, että voi olla tuskallisen hankalaa etsiä Jumalan kasvoja. Varsinkin, kun vastaus viipyy. Me emme kuitenkaan saa lannistua, sillä ei ole muuta toivoa olemassa. Minä saan usein itkupotkuraivarit Jumalani edessä, kun Hän ei vastaa, eikä olo helpotu, eivätkä vaikeudet väisty. Se on raivostuttavaa ja väsyttävää, mutta Hän ei koskaan siitä huolimatta ole jättänyt minua yksin. Aina on tullut joku, joka johdattelee minut takaisin elävien kirjoihin, kun minä vaellan pimeässä. Se voi olla ihminen tai se voi olla joku mitättömältä tuntuva ajatuksen itunen, joka paljastautuukin olevaksi koko vyyhdin purkaja ja vastaus. Hän vaan vastaa tavalla tai toisella. Minun pitää oppia kuuntelemaan Häntä, se onkin haaste. Olen harmikseni todennut, että raivoamalla ja repimällä hiuksia päästään, ei Taivaan Iskältä saa muuta kuin lämpimän katseen osakseen. Ei myöskään marttyyrivedolla: aina mä joudun kestään tätä, tää maksaa mulle liikaa, enkö muka oo ollu tarpeeksi hyvä ja nöyrä, kun sallit tämän. Ei. Turhia sanoja, jotka kohtaavat meitä Taivaassa. Silti, kyllä Hän kuuntelee marinatkin, mutta eivät ne meitä auta, pikemminkin ruokkivat pahaa oloa ja saavat aikaan suuttumusta ja katkeroitumista Jumalaa kohtaan. Tunnustan. Olen yksi pahimmista nurisijoista, mutta Isä on kääntämässä sivua elämässäni. Hän opettaa minulle syvää kiitollisuutta Häntä kohtaan, joka tulee olemaan uskoni kannatteleva voima.

Minun mieleni linnakkeet

Mieleni tuntuu olevan taas sekasorron vallassa. Yritän saada ajatuksesta kiinni, mutta ennen kuin tavoitan sen, se on jo hukkunut mieleni syvyyksiin. Olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota mieleni toimintaan. Tai no, melkein koko aikuisikäni olen yrittänyt päästä mielen saloista perille. Joskus vain tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää itseään. Ennen uskoontuloani kärsin aika ajoittain masennuksesta, paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Psykologit ja lääkärit kaikki suosittelivat lääkitystä ja joku jopa vähintään 3 vuoden intensiivistä psykoterapiaa. Kaikille lukijoille siis tehtäköön tiettäväksi, että olen (inhimillisesti)tuomittu mielisairauteen! Huolimatta vuosien hoidoista, mikään ei tuntunut todella auttavan mieleni omaan salattuun myllerrykseen. Useasti olen kokenut todellista voimattomuutta ajatusteni edessä. Epätoivo on saartanut minut lukemattomia kertoja nurkkaan, josta on ollut käsittämättömän vaikeata pyristellä takaisin vapauteen. Joskus olen jopa ollut vakuuttunut siitä, että masennus kulkee geeneissä, sillä myös äitini sairasti vakavaa masennusta.

Uskoontuloni jälkeinen aika oli yhtä mielen valtataistelua. Koin olevani ikuinen epäonnistuja, jota edes Jumala ei kykene muuttamaan. Yhteen päivään saattoi mahtua niin monta pohjien pohjakosketusta, etten enää tiennyt niin syvälle ihmisen voivan vaipua. Vastaavasti saatoin kokea huippujen huippuja, joista olikin kahta kamalampaa tippua taas pohjalle. Monet kerrat mieleeni on ajautunut ajatus bipolaarisen eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastamisesta. Sen mahdollisuutta myös vahvistaa eletty elämäni. Stressitekijät sekä turvaton kasvualusta ovat aivan hyvin voineet minut kyseiselle sairaudelle altistaa.

Joskus toivon, että voisin sammuttaa aivoni. Mielessä on käynyt myös rukoilla Jumalaa, että Hän tekisi minusta niin tyhmän, etten osaisi enää ajatella. En ole kuitenkaan uskaltautunut tätä rukousta lähettämään matkaan. Mutta todella, joskus ajattelen itseni niin väsyksiin, että koen olevani fyysisesti ja henkisesti täysin lopussa. Mieleni laukkaa niin nopealla tahdilla, että on miltei mahdotonta keskittyä olennaiseen. Silloin on myös äärimmäisen hankalaa muistaa olevansa uskossa! Minuthan on oikeasti jo yli 2000 vuotta sitten vapautettu tästä.

Mieleni on varmasti sielunvihollisen unelma temmellyskenttä. Kiitän Jumalaa siitä, että Hän alkoi vapauttamaan minua ongelmasta. Sain ymmärryksen siitä, mitä todella tapahtuu mielen alueella, kun koen ahdistusta, masentuneisuutta jne. Ne ovat kaikki mieleeni kohdistuvia hyökkäyksiä, jotka tulevat vihollisen maailmasta. Hyökkäykset ovat yksilöllisesti suunniteltuja. Minuun tuntuu tehoavan mieleni sekoittaminen niin, etten enää itsekään tiedä, missä mennään. Toisena tehokeinona on saada minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi, etten edes jaksa vaivautua pyytämään Jeesusta apuun. Rukouksiani pyritään häiritsemään maksimum teholla. Ja vielä viimeisenä, mutta kaikkein ehkä eniten käytetty hyökkäys on käyttää tietoa ja järkeilyä Jumalan tuntemista vastaan.

Nykyään on niin paljon tietoa tarjolla, että on miltei mahdotonta välttyä siltä uteliaisuudelta, mikä sai jo Eevan ja Adamin aikoinaan lankeamaan. Minä olen paljolti kirjaviisas, pidän lukemisesta,tiedon hankkimisesta ja oppimisesta. Todellista Jumalan viisautta minulta löytyy harmillisen vähän. Vasta viime aikoina minun todellisen ymmärrykseni rajoja on avattu.

Luettuani Joyce Meyerin Mielen taistelukenttä, ymmärsin olevani riippuvainen järkeilystä! Eipä koskaan käynyt mielessänikään, että ihminen voi olla riippuvainen järkeilystä. Mutta minkä vapautuksen koinkaan ymmärtäessäni tämän salaisuuden. Minulla siis on toivoa. Kyse on ajatusmallista, jonka olen opetellut lapsuudessani. Ymmärrän tämän. Meidän kotimme olosuhteet olivat aika ajoin kovinkin turvattomat, joten opetin itseni ennakoimaan ihmisten käyttäytymistä. Hankin tietoutta ihmisen mielestä ja yritin lievittää todellisia pelkotilojani yrittämällä ymmärtää miksi asioita tapahtuu. Asioiden ennakointi ja ymmärrys ovat olleet suojakilpiäni, joita olen pystyttänyt elämää vastaan. Meillä kaikilla on mielenlinnakkeita, millä me yritämme torjua ahdistusta, masennusta, kärsimystä, stressiä ja ylipäätään meille epämieluisia asioita.

Jumala on antanut minulle uskossa hengellisen auktoriteetin vastustaa saatanaa. Olen nyt oppimassa käyttämään sitä ja astumassa siihen sotavarustukseen, mikä minulle on annettu. Minä asetun järkeistämistä ja mielen alistamista vastaan! Jumala on kutsunut minut taistelukentille ja minä olen päättänyt vastata tuohon kutsuun. Sen toteuttaminen alkaa minusta itsestäni.

Viimeisen kahden kuukauden aikana olen voinut huomattavasti paremmin. En voi rehellisesti sanoa, että mieleni ei vaipuisi synkkyyteen tai huippuihin enää, mutta pohjat ovat olleet korkeammalla ja huiput matalammalla. Mieleni on kaikesta huolimatta ollut tasaisempi. Mutta päivät ovat edelleen vaihtelevia, voin edelleen saman päivän aikana kokea synkkyyttä ja korkeuksia. Herra on kuitenkin kääntänyt kasvonsa minuun päin ja kuullut ahdistukseni ja nyt vastaa siihen. Minun vaan täytyy opetella.

Vielä tähän loppuun haluaisin sanoa niille ihmisille, jotka pitävät minua tämän luettuaan täysin pimahtaneena, että olen enemmän järjissäni tänä päivänä kuin ikinä aikaisemmin. Monet ystävistäni eivät ehkä tunnista minua tästä tekstistä, mutta minä olen matkalla jonnekin, suureen tuntemattomaan. Koen kyllä tästä tekstistä, että tämä todella on julkinen itsemurha. Tämän jälkeen joko laitat minut mappi-ööhön ja päälle muistilappu: mielenvikainen, tai sitten ymmärrät ajatukseni. Niin tai näin, minä olen tälläinen. Jumala on minulle tälläisen mielen antanut ja minä elän sen kanssa. Lohduttaudun ajatuksella, että monet suuret nerot olivat maanis-depressiivisiä ;)

Taivaan ja helvetin todellisuus

Minua alkoi taas pohdituttamaan ihmisten kohtalo, sitten kun siirrymme ajasta ikuisuuteen. Ajatus alkoi vaivaamaan minua ehkä siksi, että kävin tuossa kommentinvaihdossa Pylvänäisen Vesan kanssa ja mainitsin äitini sairastaneen pitkään ennen kuolemaansa.

Aina aika ajoin minut valtaa suuri suru menetetystä äidistä ja eritoten siitä, mihin hänen henkiruumiinsa siirtyi, kun tomumaja antoi periksi. Tiedän, ettei äitini tehnyt ainakaan mitään näkyvää uskonratkaisua vielä täällä ollessaan. Minun tietojeni mukaan hän jopa uskoi uudelleensyntymiseen. Mutta tiedän myös, että hänelle oli evankeliumi julistettu ennen kuolemaansa. Mitä tapahtuu ihmisen viimeisellä hengenvedoilla? Minua lohduttaa toivo siitä, että Jeesus olisi kuitenkin armahtanut ja antanut äidilleni vielä tilaisuuden pelastua. Toisaalta epätoivo kalvaa, sillä äitini kuolema oli niin äkillinen ja se tapahtui hänen nukkuessaan - huomasiko ja ymmärsikö hän, että nyt aika tuli täyteen? Fyysisesti hän ei olisi voinut Jeesusta huutaa, sillä hän tukehtui, mutta ehtikö hän hengessään huutamaan Jeesusta pelastukseen?

Bill Wiesen kirjoittama 23 minuuttia helvetissä, on hätkähdyttävä ja mielenpysäyttävä todistus helvetin todellisuudesta. Kirjasta todella voi aistia sen epätoivon, kidutuksen, tuskan ja ahdistuksen, minkä Wiese niin elävästi kuvailee ihmistä kohtaavan tulisessa pätsissä. Siis jos äitini ei tehnyt ratkaisua tässä ajassa, hän on nyt ikuisessa kärsimyksessä. Sydämeni tuntuu pakahtuvan ajatukseen, että äitini huutaa tuskasta, elää pelossa ja kauhussa, kärsii ja on matojen syötävänä ikuisesti. Ei myöskään ole lohdutusta siitä, että olisi olemassa jokin pikku-helvetti, mihin hyvin eläneet ihmiset, jotka eivät koskaan tehneet mitään pahaa eläessään, menisivät. Ei ole myöskään olemassa pikku-taivasta, johon pääsee vähän kristityt tai sinnepäin eläneet ihmiset. Ei, ratkaisun tekemättä jättäminen tässä ajassa on jo ratkaisu ja ilman Jeesusta Kristusta ei yksikään mene Isän eteen. Ei yksikään. Jos siis minä päätän tänään, että uskon tie on liian raskas minulle ja luovun Jeesuksen seuraamisesta, minä tulen menemään helvettiin tästä ajasta, vaikka minulla olisi tieto Jeesuksen olemassaolosta.

Jumalan laki on Jumalan laki. Ei auta vaikka kuinka rukoilisin äitini puolesta, jos hän helvettiin on mennyt, on hän siellä oleva ikuisesti. Laitan silti toivoni Jeesukseen, Hän on voinut viime metreillä äitini armahtaa. Saan sen todennäköisesti tietää vasta, kun itse astun Jumalani eteen. Edellyttäen siis, että selviän maaliin asti. Mutta rukoilen läheisteni puolesta, jotka vielä täällä ovat.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella pelotella ketään helvetillä. Eikä myöskään helvettiin uskomalla pelastu, ainoastaan uskomalla Jeesukseen voi pelastua. Mutta suosittelen todella lukemaan Bill Wiesen kirjan 23 minuuttia helvetissä. Takaan, että ajatusmaailmasi muuttuu johonkin suuntaan. Myös googlettamalla Bill Wiese tai 23 minuuttia helvetissä, löytyy tietoa kyseisestä asiasta.

Työantaja kutsuu, Jasmin heräsi päiväunilta, joten eiköhän tämä sitten ole tältä erää tässä. Kommentointi on vapaata, niinkuin aina ja kysyä saa ja jos teksti herätti ajatuksia, niitä voi jakaa täällä tai lähettää minulle kommentteja suoraan sähköpostiin. Siunausta!

Millainen on uskovainen?

Tänään onkin ollut jännitystä ilmassa, olen ollut ikäänkuin ensitreffeillä kaikkien lukijoideni kanssa. Vatsassa on tuntunut mukava, kauan kaivattu, perhosten kutina! Olen käynyt päivän mittaan lukuisia kertoja katsastamassa, josko joku olisi kommentoinut ajatuksiani. Ja onhan niitä ilmestynyt 2 kappaletta, siinä on 2 enemmän kuin uskalsin odottaa. Ja mikä mukavinta, palaute on ollut positiivista. Huomasin jo eilen, että itseasiassa jännitänkin enemmän sitä, mitä tuntemani ihmiset ovat mieltä kuin että mitä tuntemattomat ajattelevat minusta. Nimittäin ymmärsin luettuani Jennan kommentin uskoontulon yllättämisestä, ettei todella läheskään kaikki tuttavani tiedä asiasta.

Sitten minut yllätti ajatusprosessi, joka lähti rullaamaan ihan omia ratojaan. Kysymys on siitä, mitä voin tänne kirjoittaa. Tämä lähinnä kohdistuu uskoviin lukijoihini, sillä kun käsittelen hengellisiä asioita ja paljastan heikkouteni, ihmiset näkevät seurakuntanaamarini. Tajusin, että minulla on siis seurakuntanaamari! Tarkoitan tällä sitä sosiaalista maskia, minkä me kaikki vedämme kasvoillemme, kun astumme ihmisten eteen: "kaikki on hyvin, mä oon tosi onnellinen just nyt". Juuri eilen täällä innoissani puhisin siitä, miten ihanaa on, kun ei tarvitse esittää mitään. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Lisäksi istuin tänään kokouksessa, missä puhuja saarnasi siitä, kuinka Jumala etsii meistä aitoutta, jotta Hän voisi käyttää meitä aina enemmän Hänen Valtakuntansa työssä. Kyllä nyt tunnen syyttävän pistoksen sydämessäni.

En voi todeta muuta kuin että minä olen vajavainen ihminen. Kaikessa aitoudessani minulla on lukuisia heikkouksia, joiden kanssa joudun tätä tietäni vaeltamaan joka ikinen päivä. Yksi niistä heikkouksista on tupakka. Nyt kaikki ei-uskovaiset huokaavat helpotuksesta ja toteavat: "se olikin liian hyvää ollakseen totta" ja uskovaisilla nousee tukka pystyyn ja he päivittelevät: "miten huonoa evankeliumia". Totuus on, että meistä ei yksikään ole täydellinen, ei uskova eikä uskosta osaton. Jumala on niin asettanut syntiinlankeamuksen tähden. Toisaalta kun ajattelen, olen kiitollinen jokaisesta heikkoudesta, jonka Jumala saa kunniakseen minussa kääntää voitoksi. Lisäksi heikkouksieni tähden minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kun kääntää katseeni Kristukseen ja rukoilla anteeksiantoa ja toivoa, että armo riittää myös minulle.

Uskoviin kohdistuu itseasiassa huima määrä ulkoisia paineita siitä, millainen kristityn tulisi olla. Paavo Järvinen kertoi tänään kuinka häntä uskoontultuaan yritettiin väen väkisin laittaa muottiin, jonka nimi on helluntailainen. Minä voin todella samaistua Paavon tilanteeseen. Meiltä odotetaan tiettyä käyttäytymistä missä tahansa kuljemmekin. Seurakunnassa tätä tapahtuu myös paljon. Tiedän ihmisiä, jotka eivät uskalla tulla seurakuntaamme, koska he eivät esimerkiksi puhu kielillä (kielillä puhuminen on armolahja) tai kokevat vähempiarvoisuutta, koska eivät koe olevansa osallisena mistään armolahjoista. Tämä tietysti vaihtelee kirkkokunnittain, mutta helluntailaisuuteen kuuluu Pyhällä Hengellä täyttyminen ja sen merkkinä kielillä puhuminen ja muut armolahjat. Ikään kuin se olisi joku kilpailu, kuka meistä on enemmän pyhä ja enemmän uskossa. Minä olen ollut yksi näistä ihmisistä. Minun rukoukseni onkin, että Herra puhuisi kohtalotovereideni sydämelle siitä, kuinka arvokkaita he ovat juuri sellaisena kuin he ovat. Raamatun mukaista on tavoitella armolahjoja ja anoa niitä, mutta niiden puuttuminen ei saisi saada ihmistä tuntemaan itseään huonoksi. Puhtaasta sydämestä en usko, että kukaan seurakunnassa tieten tahtoen haluaa tälläistä kuvaa uskovaisuudesta antaa, mutta jotenkin se vain on ilmassa aistittavissa. Tiedostan toki myös sielunvihollisen valheet kyseisestä asiasta. Niin tai näin, armolahjat lahjaksi saadaan, niitä ei ansaita.

Minä joudun usein pitämään itse itselleni saarnaa siitä, kuinka usko ei ole suorittamista. Sitä ei voi ostaa yrityksillä olla pyhempi tai seisomalla päällään Jumalan edessä. Minä usein yritän tehdä kaikenlaisia vaihtokauppoja Jumalan kanssa: "vapauta minut tupakasta niin minä annan elämäni käyttöösi, tai yksi parhaimmista taisi olla, kun sanoin Herralle "jos saan varat tietokoneeseen, lupaan pyhittää sen käytön Sinun tarkoituksiisi". Siis että kuinka?? Istumalla facebookissa ja surffailemalla Elloksen nettialessahan se Jumalan kirkkaus ilmenee. Luulen, että Taivaan Iskällä oli hauskaa kustannuksellani, hyvä ettei tippunut valtaistuimeltaan. Sain kuitenkin Häneltä tietokoneen. Onneksi Jumalan armo riittää myös siihen, ettei Hän sitonut minua todella käyttämään tietokonettani ainoastaan Hänen tarkoituksiinsa. Hän olisi voinut sen tehdä, koneeni ei todella olisi tunnistanut muita kuin hengellisten sivustojen osoitteita. Mutta Hän on hyvä Jumala, eikä halua meidän turhanpäiväisten lupausten takia sitovan itseämme kiitollisuudenvelkaan Jumalalle.

No niin, nyt se on puhkaistu mätäpaise: minä, elävästi uskossa, olen epätäydellinen. Herralle kiitos siitä! Toivon todella, että en ole ajatuksillani loukannut teitä lukijat. Luulen, että monet ystävistäni kuitenkin ovat saaneet todistaa jo monet voitot minussa. Ihan niinkuin Jenna kommentissaan totesi, tyttö, johon hän koulussa tutustui, kuulostaa erilaiselta tänä päivänä. Minä olen saanut armolahjoista suurimman ja se on usko Jeesukseen Kristukseen.

Tästä se lähtee!

No niin, nyt on blogi saatu alulleen. Se on kuin pieni itu, josta ei vielä osaa sanoa, millaiseksi se isona kasvaa. Mutta kaikessa raadollisuudessaan se nyt aluksi näyttää tältä. Täytyy varmaankin tutustua noihin asetuksiin ihan ajan kanssa paremmin, jotta tämä tulevaisuudessa näyttäisi hieman viihtyisämmältä.

Ajatus omasta blogista tosiaan syntyi mieleni sopukoissa lukiessani Pylvänäisen Vesan rohkeata tilitystä omasta elämästään. Eilen illalla mietiskelin, jo oikeastaan nukkumaan käyneenä, että olisikin aika terapeuttista kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Olen joskus lapsuudessani pitänyt säännöllisesti päiväkirjaa, mutta viime vuosina se ei oikein ole ottanut tuulta alleen. Olen joskus yrittänyt elvyttää vanhaa kirjoitustaitoa, mutta eipä se innostus ole montaa päivää koskaan kestänyt. En ole koskaan ajatellutkaan blogin kirjoittamista, mutta vielä ainakin tänään se tuntuu hyvältä idealta.

Hieman jännittää ajatus siitä, että joku toinen, täysin tuntematonkin voi nyt lukea elämääni ja nähdä pääni sisälle. Olen kuin mielen nudistirannalla, tietoinen ulkoisista mielipiteistä ja "uhkista", mutta uskaltaudun riisuutumaan. Avaan mieleni verhot ja uskallan julkisesti kurkistaa sisään.

Jos hieman avaan elämääni teitä lukijoita varten ennen kuin syöksymme ajatusten hyökyaaltoihin. Olen 27-vuotias pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Elämä ei ole koskaan mielestäni päästänyt minua kovin helpolla, monista karikoista olen joutunut takaisin vesille selvittämään tieni, eivätkä lähtökohtanikaan kovin antoisat olleet. 26 vuotta takeltelin kriisistä kriisiin, kunnes suurin niistä ajautui tielleni n. 2 vuotta sitten. Opiskelija-asunnossa tein raskaustestin, joka näytti positiivista. Siinä sitä sitten oltiin, yksin. Tiesin olevani elämäni siihen astisista suurimman ratkaisun kohdalla. Tein päätöksen pitää lapsen täysin tietoisena siitä, että tulisin kasvattamaan lapseni yksin. Tähän prosessiin liittyy paljon paljon muutakin ahdistusta, joita en aikone tässä kohtaa tarkemmin käsitellä. Vaikean synnytyksen ja sitä seuranneen vaikean ajan tuloksena olin henkisesti niin loppuun imetty, että todella jouduin kohtaamaan elämän niin raadollisena kuin se olla voi. Polvillani pyysin Jumalaa apuun. En tullut siinä hetkessä uskoon, mutta Jumala vastasi minulle niin ihmeellisellä tavalla, että näin jälkeenpäin ajateltuna, ihmettelen että en tullut. Herra johdatti minut uskovaan perheeseen asumaan, jossa sain kokea Jumalan rakkautta ihan konkreettisesti. Asuimme tyttäreni kanssa perheessä 3 kuukautta, jona aikana tein uskon ratkaisuni.

Olen nyt saanut elää Taivaan kansalaisena reilun vuoden. En voi sanoa, että aina on ollut mukavaa, mutta on ollut ihmeellistä kokea Jumalan eheyttävä voima. Ensimmäinen vuosi uskossa olostani oli yhtä vuoristorataa; joka toinen tunti olin sitä mieltä, että Jumala ehdottomasti on olemassa ja joka toinen tunti olin miltei vakuuttunut ettei näin ole. Minulla ei koskaan lapsuudessani ollut mitään kosketuspintaa Jumalaan tai hengellisiin asioihin. Olin vahvasti sitä mieltä, että kaikki uskovat ovat hieman tyhmiä tai kulisseja, jotka vain esittävät parempaa kuin ovatkaan. Todellisuudessa en tuntenut yhtään uskovaa, olin vain muodostanut ihmeellisen mielipiteen, tai pikemminkin asenteen heitä kohtaan, jolla ei ollut mitään todellisuuspohjaa. Olen todella joutunut nielemään asenteeni useampaankin otteeseen. Vielä uskoontuloni jälkeenkin olen joutunut näiden ajatusten hyökkäyksen kohteeksi, ja monien, monien senkaltaisten mielipiteiden.

On käsittämätöntä olla ja elää uskossa! Ja kun sanon käsittämätöntä, todella tarkoitan sitä. Se on täysin Jumalan aikaansaama sekä ylläpitämä muutos ihmisessä. Jos Jumala ei pitäisi minua kämmenellään, en parhaimmallakaan suggerointiyrityksellä pystyisi elämään uskossa. Siis ainahan voi esittää ulkopuolisille jotakin, mutta tarkoitan olla uskossa silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ja mikä vapaus siihen liittykään, ettei enää tarvitse esittää kenellekään yhtään mitään! Olen koko elämäni elänyt tietynlaisena kameleonttina, joka aina sopivan tilanteen mukaan vetää sopivan roolin hatusta. Miten raskasta!! Pelkkä ajatus entisestä saa ahdistuksen tunteen nousemaan pintaan. Olin jo niin lopen väsynyt roolileikkeihin. Siinä samassa kadotin myös uskoni mihinkään aitouteen tai minkään hyvän olemassaoloon. Itse asiassa muistan olleeni vihainen Jumalalle, johon siis en uskonut, siitä, että olin joutunut kokemaan niin paljon pahaa elämässäni. On siis täydellinen ihme, että olen tänä päivänä uskossa. Kunnia siitä kuulukoon täysin Jumalalle.

Ehkä tänään lopetan tähän, alkaa kello näyttää nukkumatin kyläilyaikaa. Nyt tämä on sitten virallisesti avattu tämä blogi. Katsotaan mihin se minut kaikkine ajatukseni johtaa.